Urheilijan kieroutunut mieli

Tällä hetkellä meno urheilun parissa on osaltani aika tasaista, eikä seuraavasta kilpailutavoitteestani ole mitään eksaktia tietoa. Kehitystä haetaan luottaen kokonaiskuvassa perusasioihin oikeanlaisen treenin, levon ja ravinnon kombinaationa, mutta siihenhän kilpaurheilu pitkällä tähtäimellä perustuukin. Tästä jo lähes kliseiseksi muodostuneesta ”pyhästä kolminaisuudesta” puuttuu kuitenkin mielestäni urheilijan mieli, joka luo edellytykset kaikille näille kolmelle.

Kilpaurheilijan mieli sopeutuu hyvin myös niihin tasaisimpiin vaiheisiin urheilu-uralla, jolloin pohjatyö rakennetaan seuraavaa kilpailukautta varten. Kun seuraava tavoite ei olekaan aivan nurkan takana, vaan edessä onkin pidempi pätkä peruselementteihin pohjautuvaa harjoittelua päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, voi se harrastelijalla lamauttaa motivaation ja pistää stopin koko leikille. Arki tulee jossain vaiheessa vastaan yhtälailla niin ihmissuhteissa kuin urheilussakin, mutta asioita on osattava ajatella pitkäjänteisemmin, mikäli haluaa saavuttaa jotain todellista ja kestävää.

Monet kertovat olevansa valmiita tekemään töitä tinkimättömästi ja kovaa saavuttaakseen tavoitteensa. Osalla tämä jälkimmäinen lähtee kuitenkin jostain syystä takkuamaan, kun todellisuus iskee päin kasvoja viimeistään muutaman vuoden jälkeen hurmoksen laannuttua. Monesti halutaan kaikki ja heti, mutta jossain vaiheessa jokainen päivä (tai edes kuukausi tai vuosikaan) ei tarjoakaan enää mullistavia kehitysaskeleita tai uusia oivalluksia harjoittelusta huolimatta. Tällöin se alkuun niin kovalla liekillä palanut liekki lähtee hiipumaan, eivätkä ne vuodatetut hikipisarat tunnukaan enää niin hehkeältä, ja homma lässähtää siihen. Urheilija jatkaa, ja harrastelija ottaa taukoa tai vaihtaa kokonaan kurssia. Se on ihan okei.

Kilpaurheilija kestää hetkittäiset ja hieman pidemmätkin motivaation laskusuhdanteet ja ymmärtää sen olevan täysin luonnollinen osa urheilua. Pidemmän päälle sen sisäisen motivaation onkin oltava vahvaa tekoa, jotta näissä tilanteissa ei lamaannuta, vaan harjoittelu pystytään pitämään kehittävänä ja nousujohteisena ilman henkisen puolen prakaamisesta johtuvaa junnaamista. Pääkopalle voi olla haasteellista, kun asioita tapahtuu todella nopeaan tahtiin, mutta yhtälailla myös silloin, kun asioita tapahtuu liian hitaasti.

Joskus voi myös olla, että sadoista ja jopa tuhansista treenitunneista huolimatta tuloksena voi tavoitellun onnistumisen sijaan olla vain kasa pettymyksiä. Niinhän se on, että epäonnistumisia, tappioita ja vastoinkäymisiä tulee vastaan ja paljon. Ihan jokaiselle. Osa harrastelijoista vain saattavat tehdä tästä liiankin suuren numeron itselleen, kun kilpaurheilijat ovat jo tässä vaiheessa pistäneet uuden vaihteen silmään ja vaihtoehtoinen suunnitelma on jo toteutuksessa. Kaadu ja nouse ylös. Vaikka sata kertaa. Jos jalat eivät kanna, niin kävele vaikka käsillä, jos oikeasti tahdot päästä eteenpäin.

Jokainen onnistuminen edellyttääkin usein lukuisia epäonnistumisia, joten ne ovat syytä tulkita osaksi välttämätöntä prosessia. Vaihtoehtona tälle on syyttää kohtaloa ja epäreilua maailmaa. En itsekään ole täydellinen, ja tässä asiassa olen etenkin nuoruudessa joutunut ottamaan oppia kantapään kautta. Jokainen voi tehdä itse oman valintansa, haluaako säälipisteitä nyt vai arvostusta pitkällä tähtäimellä. Turpaan tulee jossain vaiheessa lähes väistämättä, mutta miten tästä jatketaan eteenpäin määrittelee lopputuloksen. Vastuu menneisyydestä, nykyhetkestä ja tulevasta on kuitenkin loppupeleissä jokaisella itsellään, vaikka syyllistä on usein helpointa lähteä etsimään muualta kuin omasta itsestään. Kun ymmärrät ohjasten olevan vain ja ainoastaan sinun käsissäsi niin hyvässä kuin pahassa, niin tulet pääsemään pitkälle.

Vaikka itse nautin tavoitteellisesta urheilusta suunnattomasti, on minunkin välillä potkittava perseeni ylös kotisohvalta, ja usein paras hetki treenistä on se, kun sen on saanut tehtyä. Kertaakaan treenaamaan lähteminen ei ole kaduttanut, ja treenin jälkeen tuntuu henkisesti sekä fyysisesti lähes poikkeuksetta todella hyvältä. Joka kerta en tunne suunnatonta euforiaa, vaan monesti käteen jää näin tylsästi esitettynä kaikesta mediaseksikkyydestään huolimatta vain tyytyväisyys omaan suoritukseen sekä hyvä mieli. Silti tämä riittää minulle ja koen saavani näistä arkisista tunteista suurta tyydytystä, sillä tiedän olevani edes pienen askeleen lähempänä tavoitteitani ja unelmiani.

Olen juuri lähdössä tekemässä vinopenkkipunnerruksia sekä vipunostoja salille. Tein näitä myös viime viikolla. Tein niitä myös sitä edellisellä viikolla. Tein itseasiassa niitä myös muutama vuosi sitten joka viikko, ja ajattelin tehdä myös joka viikko tästä eteenpäinkin kunnes pääsen tavoitteeseeni, ja todennäköisesti myös tämän jälkeenkin. Illan päätteeksi tarkoituksena on mennä myös vetämään räjähtävyyttä irti jaloista loikkien parissa, kuten tein myös kymmenen vuotta sitten. Vaikka pyörän yrittäisi keksiä uudelleen useampaan kertaan, niin pyörä on silti pyörä. Joka kerta perusasiat tulevat takaisin eteen.

Mikä tahansa kilpaurheilu vaatii hieman kieroutunutta mieltä, jotta sitä jaksaa tehdä vuosikaudet. Kaikki kova työ vain yhden pienen hetken vuoksi kilpailupäivänä. Urheilija kokee tämän kuitenkin sen arvoiseksi, mutta kyse onkin usein siitä matkasta eikä pelkästään määränpäästä. Tämä matka voi olla joko erittäin mukava tai äärimmäisen raskas, ja jokainen pystyy itse jossain määrin vaikuttamaan, millaisen siitä haluaa loppupeleissä tehdä.

xoxo,
Piia

Edellinen juttuni: Bucket list kesälle

Piia Pajunen

13 vastausta artikkeliin “Urheilijan kieroutunut mieli”

  1. Hyvä postaus ja motivoi tällaista harrastetreenaajaakin! :) Mulla on kyllä pitkään ollut haaveena kilpailla lajissani (tanssi), jota olen harrastanut 13 vuotta, mutten ole koskaan kilpaillut. Haluaisin vain kokea sen kilpailutilanteen, ylittää itseni ja mikäli siitä herää kunnon kilpailukipinä niin miksei toki jatkaakin sitä touhua. On vain välillä usko itseensä koetuksella, kun laji on yksilölaji ja olen näin 25-vuotiaana aika vanha kisatouhuihin, vaikka toisaalta ei se ikä kyllä tässä lajissa este ole, kun ei ole mikään SM-kulta kuitenkaan mielessä. :D Tulee vain usein sellaisia epäuskoisia fiiliksiä että kannattaako tähän edes ryhtyä, kun moni aloittaa kilpailemisen tässä lajissa jo lapsena ja taso on todella kova. Tästä postauksesta kuitenkin sai sitä kipinää kunnolla, kun jotenkin veri vaan vetää sinne kilpailemaan niin kai sitä vaan täytyy kuunnella sitä omaa sydäntä. :D

    • Kiitos aivan ihanasta kommentista! Ei kilpailemisessa tarvitse aina olla itseisarvona pelkkä voitto tai pärjääminen, vaan se voi olla ihan se itsensä ylittäminen, kokemuksen haaliminen tai oman tason testaaminen. Jokaisella on omat motiivinsa. Ja eihän sitä koskaan voi tietää ellei kokeile, ja tuskin sulla mitään hävittävää on. Jos sulla on kuitenkin noinkin vahva lajitausta, niin tuskimpa sun omaa suoritusta tarttisi jälkikäteen hävetä, vaikkei huippusijoitusta tulisikaan. Eipähän tarvitse sitten kiikkustuolissa jossitella ja miettiä että olispa ollut kiva joskus kisata tanssissa. ;) Eli vahva suositus toteuttaa tuo sun unelmasi ja nousta sinne kisalavalle!

  2. Tosi hyvä kirjoitus. Mulle oli valtava helpotus tässä jokunen kuukausi sitten kun totesin, että vaikka oon koko elämäni harrastanu, en ole urheilija. Nuorempana ehkä olin, mutta nyt olen sanonut itseni irti siitä kategoriasta. Ei, en ole urheilija, vaan ihminen joka treenaa välillä tavoitteellisestikin, mutta vaikka tavoitteet eivät täyty, ei se ole katastrofi. Tämä urheilija-statuksesta pois astuminen mahdollisti kauan huomaamattani kaipaamani asian: voin yhdistää voimaharjoittelun ja kestävyysurheilun potematta huonoa omaa tuntoa siitä, että molemmissa ei voi kehittyä optimaalisesti jos treenaa niitä yhtä aikaa.

    Yllä oleva oivallus mahdollisti myös sen, että kun en ole urheilija, ei mun tarvitse myöskään aina syödä kuin urheilija. Voin lähteä treenaamaan ja syödä sen jälkeen pitsaa, ilman että mun täytyy ajatella että ”nää hiilarit ei nyt imeydy niin hyvin kun tässä on rasvaa”. :D

    • Kiitos kommentistasi! Erittäin loistava oivallus, ja varsinkin silloin, jos sait siitä selkeästi henkistä helpotusta. Ei elämän tarvitse kaiken aikaa olla ylioptimoitua, vaikka tavoitteellisesti treenaisikin. Itsekin oman kilpailu-urani jälkeen tulen todennäköisesti höntsäämään sopivissa määrin (eli aika paljonkin) nykyisestä mentaliteetistäni. Eli otan siis tällöin susta mallia! ;)

  3. Olet niin oikeassa ja kirjoitat viisaita. Epäonnistumisia tulee, mutta tärkeintä on se miten niihin suhtautuu. Jääkö vellomaan itsesääliin tästä ei tuu mitään ja hanskat tiskiin vai ottaako opiksi ja yrittää uudelleen tai koittaa toista strategiaa? Kropan muokkaus ja kehitys ei tule hetkessä, sen olen oppinut. Itse saavutin treenitavoitteeni vasta 6kk jälkeen lukuisten kokeilujen, toistojen ja sinnikkyyden voimalla. Ja se usko. Jos ei usko onnistuvansa ei onnistu.

    • Epäonnistumiset ja vastoinkäymiset tarjoavat tilaisuuden oppia ja kehittyä, joten niissäkin voi nähdä myös jotain hyvää. Ainakaan itselläni ei ole tullut elämässäni vastaan yhtä ainutta ”kurajaksoa”, josta en olisi saanut jotain positiivista tai oppia irti pitkällä tähtäimellä. Harvoin mitään hyvää ja kestävää saavutetaan hetkessä, joten maltti on valttia :)

  4. Kiitos tästä postauksesta ja kiitos päivittäisestä inspiraatiosta! Sun motivaatiosta omaa intohimoa ja unelmia kohtaan on ihana seurata vierestä vaikka itse ei urheilija olekaan :) Mutta saa sun snäpeistä ja postauksista kyllä aina virtaa sinne salinkin puolelle, että ei siinä, heh.

    • Kiitos Milla aivan ihanasta kommentistasi! Olkoot ne unelmat tai intohimon kohteet mitä tahansa, niin olen itsekin huomannut, että muiden matkan seuraaminen innoittaa itseänikin. Hurjasti treeni-intoa ja paukkuja sinne omien unelmien toteuttamiseen! :)

  5. Moikka, Piia! Tämä ei nyt varsinaisesti liity asiaan, mutta osaatko sanoa, onko fitness campille vielä mahdollista ilmoittautua? :) Kuulin asiasta ensimmäisen kerran sun snäpistä eilen ja kiinnostuin kovin, mutta ifbb:n sivulta huomasin, että virallinen ilmoittautuminen on päättynyt jo 31.5.

    • Moikka! Ilmoittautumista jatkettiin nyt viime sunnuntaihin 5.6. asti, mutta uskon, että jos vielä tänään laitat asappina ilmoittautumisviestin, niin vielä kerkeät mukaan! Siellä nähdään jee!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta