KUN KERRAN TULIN SIELTÄ KAAPISTA ULOS

*Sisältää mainoslinkkejä

kaapista ulos

Eilen sitten kerroin julki sen, mitä olin lataillut jo jonkin aikaa. Sinne heitin ammattilaiskorttini ja urheilu-urani pois minusta ihan julkisesti, ja tulin kaapista ulos (klik). Pieni poruhan siinä silti pääsi ja juuri ennen asian julkistamista sydän tykytti ehkä kolmeasataa. Jännitti ja vatsassa asti puristi. Yllätyin hieman tästä omasta reaktiostani, sillä itseni kanssa olin tämän asian käsitellyt jo aikoja sitten. Muutamat itkut oli joskus tirautettu, mutta niistä nyt oli jo aikaa. Tämän vuoksi yllätyin täysin, kun löysin itseni puolipaniikin vallasta vääntämästä kyyneltä siinä vaiheessa, kun sormi lojui siinä ”julkaise”-liipasimella.

Itsehän en halunnut tehdä tästä sen suurempaa numeroa, ja siinä ehkä yksi syy, miksi tätä julksita jakamista viivyttelinkin. Toki olinhan mä huudellut sitä kavereille ja puolitutuillekin jo pidemmän aikaa, jos olivat sattuneet kyselemään. Silloin sen toteaminen olikin sellaista vaivatonta ja keveää, ja se oli helppo aina tokaista ohimennen ilman sen suurempaa valokeilaa.

No miltä on nyt tuntuu, kun kaapista on tultu? Hemmetin hyvältä, kiitos kysymästä, hah! Tuntuu, että voin puhua monista asioista astetta avoimemmin, kun voin heijastaa omaa kokemusmaailmaani rehdisti ja rehellisesti käsittelemieni asioiden kyljessä. Paljon asioita olisi meinaan jo aiemmin tehnyt mieli kertoa tuon kilpaurheilun lopettamisen ja sen mukana tulleiden ilmiöiden sekä kokemusten kannalta. Esimerkiksi oman kehoni muutoksesta (tai oikeastaan siitä, ettei se ole muuttunut ainakaan huonompaan, vaikka kisalavat ovat takana päin) ja siitä, miksi olen painellut menemään syyskuusta asti ilman ruokavaakaa tai oikeastaan vielä ilman minkäänlaista ruokavaliota. Ihan nyt näin esimerkkeinä.

Koko kilpaurheilu-minästä luopuminen on ollut siis itselleni yllättävän helppoa. Tämän vuoksi olen koko ajan tiennyt, että päätös on ollut täysin oikea. Siitä on myös ajan edetessä tullut yhä helpompaa. Urheilu-Suomessa (huikea dokkarisarja YLE Areenassa btw) Sievisen Jani tiivisti hienosti asian. Kun kilpaurheilun vaatimukset väistyivät sen lopettaessa tieltä, niin eteen avautui niin uudenlainen maailma, ja niistä normaaleista asioista nauttiminen olikin ihan uutta, ihanaa ja mielettömän ihmeellistä. Pystyin samaistumaan tähän täysin. Ja ei. En tässä nyt vertaa itseäni Jani Sieviseen, vaan samaistun lähinnä hänen tuntemuksiinsa (nämä urheilumaailman vertauskuvat tuntuvat meinaan menevän välillä jengin tunteisiin).

Yhtäkkiä ei ollut mitään ”rajoitteita”, mitä urheilu-urallani oli ollut. Toki suurimman ”vapautuksen” koin jo vuosia sitten, kun vaihdoin joukkueurheilusta yksilöurheiluun. Ei tarvinnut olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan läpi viikkojen, kuukausien ja vuosien. Ei tarvinnut skipata sukujuhlia, opiskelijareissuja tai ystävien illanviettoja, koska oli treenit, treenileiri tai kisaviikonloppu. Pystyi ottamaan normaaleja duuneja vastaan. Sai vihdoinkin hakea niitä oman alan kesäduuneja ja vaikka matkustella kun siltä tuntui.

Viime syksynä kun vielä huomasi, ettei tarvinnut priorisoida treenejä enää ollenkaan, reissun päälle pystyi lähtemään ilman minkään näköisiä eväitä, tulevaisuutta sai suunnitella ilman kilpailukausia, ja sai vaan elää ”elämä ykkösenä”, niin olihan se aika mieletön uusi maailma, kun mitään erityistä kilpaurheilun huomioon ottamista ollut eikä olisikaan tulossa. Toki nämä eivät koskaan mulle mitään riippakiviä olleet (päin vastoin), mutta oli se silti ihan uusi maailma omassa näkökentässä.

Koska tiedän, että lukijoitani kiinnostaa myös se kehonmuokkaus, niin kurkataanpa vähän vielä siihen. Jotenkin sitä ajatteli, että kyllä se kilpaurheilun lopettaminen tulisi näkymään myös ulkokuoressa, koska etenkin ruokavaliolle en nähnyt enää tämän jälkeen mitään erityistä syytä tai motivaatiota. Tavoitteellisempi ruokavalio oli astunut mukaan juurikin sen kyseisen kilpaurheilulajin luonteen ja vaatimusten vuoksi, joten miksi mä sitä ruokavaakaa ja tiettyä ravintojakaumaa enää tarvitsisin. Miksi minun pitäisi muutenkaan näyttää miltään tietyltä, kun nyt sitä elämää elettiin nyt vain itseäni, ei itseäni ja kisasuoritusta varten.

Vaikka se ulkokuori ei ole koskaan ollut minulle mikään maata mullistavampi juttu tai aiheuttanut koskaan kriisejä (eikä edes syy, miksi vaparifitnessiin lähdin), niin olen ollut suorastaan positiivisesti yllättynyt, kuinka hyvin tuo keho on vastaanottanut melkoisesti löyhemmän asennoitumisen safkaamiseen. Paino on yllättäen hieman alempi kuin koskaan aiemmin kilpakausien ulkopuolella, treeni kulkee aivan hemmetin hyvin, ennätykset paukkuvat ja tämän rungon ulkoasukin osuu omaan makuuni. Vahva, sopivan pehmeä ja atleettinen. Toki treenirintamalla meno on jatkunut melkolailla samana kuin aiemminkin, ja jos ulkomuotoa mietitään, niin se kehityshän tehdään sillä treenillä (etenkin raskaiden lisäkuormien kanssa) ja riittävällä ravinnolla.

kaapista ulos
Reebok-crop top: TÄÄLTÄ* // Adidas-shortsit: TÄÄLTÄ* // Tennarit: TÄÄLTÄ*

Voin siis täysillä rohkaista tiukan treenaamisen ja takakireän syömisen kanssa kamppaileville, että ei se homma siitä käsiin levähdä, jos vähän (tai enemmänkin) siitä höllää. Toki itselläni homma ei ollut koskaan omaan makuuni liian jäykkää tai ahdistavaa. Se oli ihanaa, koska intohimo sitä omaa juttua kohtaan roihusi niin voimakkaasti. Oli aivan mahtava antaa niille omille unelmilleen niin paljon ja välillä enemmän, eikä se koskaan tuntunut uhraukselta tai ahdistavalta. Siksi siitä toteuttamisesta luopuminenkin oli niin helppoa, koska koko homma oli ollut alusta asti omasta puhtaasta halustani. Ei ollut paineita. Vain intohimo, rakkaus ja tahto.

Nyt ehkä vähän eksyttiin siitä punaisesta langasta, enkä oikeastaan tiennyt, mikä sen alunperin tässä piti ollakaan. Joka tapauksessa aivan valtava KIITOS teille kaikille aivan ihanista viesteistä! Olette kultaa! <3 Kaikkiin en ole vielä kerennyt vastailla, mutta pian pian!

Kuumottelevaa viikonloppua, ja muistakaa se aurinkorasva!!! T. Mutsis!

Kurkkaa myös:
& Kehitykseni fitnessin vapaaohjelmissa (kaikki vaparini)
Kilpaurheilijan lyhyt ja synkkä elinkaari

Edellinen juttuni:
Urheilu-urani on tullut päätökseen

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram

Piia Pajunen

5 vastausta artikkeliin “KUN KERRAN TULIN SIELTÄ KAAPISTA ULOS”

  1. Heh,luulin etta oikeasti olet joskustullut kaapista ulos(siis seksuaalisuus…)surutyota lopettamisesta kannattaa tehda vaikka tuntuisikin helpottavaltaonhan se iso paatos.miten puoliso suhtautui?hyvin kirjoitit pelosta ulkonaon rupahtamisesta joka osoittautui vaaraksi painvastoin. usein ne pelot vaan ovat ajatuksia ja vaaristyneita uskomuksia.varmasti kurinalaisen kisavalmisteluiden luopuminen vahentaa stressia huomattavasti ja se nakyy myos sitten treeni ja ruokavalion rentoudessa.kukapa nauttisi lomalla ruokavaan mukaankuljettamisesta ja jatkuvasta punnitsemisesta lomakohteessakun sen ajan mitameilla planeetalla on voi kayttaa lomailuun ja yhdessaoloon?meilla on kuitenkin vain 1 elama. paasia etta teet mita sinusta tuntuu oikealta hyvalta ja haluat kayttaa aikasi.ehka nyt kun on diplomipaperit avioliitto ja koira keskittya niihin?kenties uusi uratai kiinnostus tulee?ryhdyt vegaaniksi, perustat kuntosalin, joogaohjaaja tai joku muu laji?

    • Ei siis mulla mitään pelkoa ulkonäön suhteen ollut, ja senhän tuossa mainitsinkin. Oli vain yllätys, ettei toiminnan muutos vaikuttanutkaan ainakaan negatiivisesti ulkoiseen habitukseen. Enkä edes koe, että kilpaurheilun lopettaminen olisi vähentänyt stressiä, sillä en kokenut sitä kokonaisuutena kovinkaan raskaaksi vaan erittäi antoisaksi. Siksipä se tie tulikin päätökseen, kun koin, ettei siinä jatkossa olisi ollut enää niin paljon minulle tarjolla sellaista, jota olisin halunnut. :)

      Eipä tätä elämää tarvitse mihinkään muuttaa sen enempää nytkään, sillä opiskelu/ura on kulkenut ennenkin tuossa kilpaurheilun kyljessä ja elämässä on paljon ollut koko ajan menossa. Eipä siis ole tylsää ollut viimeisten kisojen jälkeen, enkä mitään halua paikaksi tähän ottaa vain siksi, että pitäisi. :)

  2. Miten ihana teksti! Pystyin samaistumaan niin täysin sun ajatusmaailmaan ja myös tohon Jani Sievisen sitaattiin, itseänikään yhtään Jani Sieviseen vertaamatta :D Viime syksynä lopetin pitkän maajoukkuetason voimistelu-urani juuri samasta syystä kuin säkin: tuntui, että olin saanut kaiken mitä halusin, enkä oilut enää valmis laittamaan koko elämääni peliin sen eteen, mitä seuraavien mahdollisten tavoitteiden saavuttaminen olisi vaatinut, jos ne silloinkaan olisivat olleet mahdollisia. Mietin etukäteen vuosien varrella, tuleeko urheilun lopettaminen tuntumaan siltä, että elämältä putoaisi pohja, kun se kuitenkin oli ollut ykkösprioriteettina melkein koko elämän ajan. Mutta lopettamisen jälkeen se vapauden tunne olikin huumaava, kun vihdoinkin pääsi nimenomaan nauttimaan niistä normaaleista asioista elämässä ilman, että tarvitsee mahduttaa kaikkia treenejä väkisin kalenteriin ja treenien ulkopuolella keskittyä siihen, että varmasti ehtii palautua seuraaviin treeneihin mahdollisimman hyvin. Vaikka kilpa-urheilu antaa ihan älyttömän paljon, kyllä se paljon myös vaatiikin. Summa summarum, siitä varmasti tietää, että päätös on ollut oikea, kun niistä urheilu-uran jälkeisistä asioista pystyy nauttimaan täysin rinnoin! Sun blogi on ihan huippu, sä oot ihan huippu, ja oot just sellainen roolimalli, millaiselle on tarvettakin tässä maailmassa: onnellisesti, terveellisesti ja urheilullisesti voi todellakin elää ilman turhaa nipotusta!

    • Siis noi sun sanat oli ihan ja täsmälleen kuin mun päästä tähän tekstiksi läntättynä! Se on vaan jännä, kuinka urheilu, oli laji sitten mikä tahansa, herättää niin samoja tunneskaaloja sen toteuttajissa. Oon tän pistänyt merkille jo aiemminkin aktiivisina kilpaurheiluvuosina, että kyllä urheilijan mieli on yllättävän samanlainen lajisuuntauksesta riippumatta.

      Kiitos myös sulle aivan ihanista sanoista, ja älyttömästi kipinää sinne kesän odotukseen! <3

  3. Musta on ihanaa miten rennosti ja hyvällä asenteella otat tämän asian. Aivan varmasti maailma avautuu ihan toisella tavalla, kun aina ei tarvitse miettiä kisakuntoa yms yms. Olet muutenki lemppari urheilija näin fittnespiireissä, jalat maassa tyyppi. Ihana seurata kaikkia sun postauksia, koska osaat olla oma rento ittes:) aivan liian paljon on niitä jotka laittautuu tuntikausia peilin edessä ja pitää itteensä jollain ihme hokkus pokkus kitu dieetillä kun siinähän nyt ei ole mitään järkeä. Ihanaa kevättä :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 133
Tykkää jutusta