MIKSET PIDÄ SORMUSTA? VAIHDANKO SUKUNIMEÄ?

*Sisältää mainoslinkkejä

Lähteekö sukunimi vaihtoon häiden myötä? Miksi sulla ei näy kuvissa sormusta? Polttavia ja kiperiä kysymyksiä, mutta niinhän se menee, että kysyvälle vastataan!

Otetaanpa käsittelyyn ensin tuo kuumotteleva nimiasia. Piia Pajunen. Sitä nimeä olen totellut kohta 27 vuotta. Jos ihan rehellisesti sanon, niin pakko todeta, että tuosta nimestä luopuminen tulisi kirpaisemaan tätä naista kovasti, sillä jotenkin se on vaan osa minua ja identiteettiäni. Asia ei kuitenkaan ole niin simppeli, ja toisaalta tuntuisi aivan mielettömältä kantaa myös yhteistä sukunimeä.

Sen verran pitkälle vaihtoehtojen poissulkemisessa on kuitenkin päästy, etten kaksiosaista sukunimeä ota, joten homma on vähän niinkuin fifty-sixty, ja kuulemma miehekkeelle tuo sukunimiasia on se ja sama. Miestä uudelleen lainaten, niin yksi vaihtoehtohan toki olisi sekin, että vedettäisiin hatusta ihan uusi sukunimi molemmille. Kommenttiboksiin otetaan siten vastaan huikeita ehdotelmia, ja tarjoan herasheikin (ja ehkä kaljankin), jos joku meille uuden käyttöön asti päätyvän perheen nimen keksii. Eivaan viitsi vitsi, hah! Veikkaan, että annan asian vielä muhia, ja mulle riittää, että tiedän homman (ja itseni) nimen vaikka ihan viime hetkillä.

Ja entä se sormus? Kun se ei nyt näy kimmeltävän jokaisessa somekuvassani. Some on some. Senhän pitäisi jokaisen ihmisen tietää, ettei siellä näy ainoa totuus, mutta ilmeisesti se on vielä hämärän peitossa osalle kansasta. Osa julkaisemistani kuvista on napattu myös ennen kihlausta, jolloin sormusta ei ole vielä ollut. Treenille lähtiessäni jätän myös tuon kihlauksen kivenkovan symboolin kotiin turvaan, että treeneillä voi viskellä rautaa ilman huolta siitä, että kohta on nimetön ruhjeilla tai koru tuhottu. Ihan joka hetki killutinta ei ole siis räpylässä, mutta suurimman osan ajasta kyllä. Hyvin se on kyllä tuohon räpylään jo iskostunut, ja oikein mieluusti sitä joka hetki kannan, jos sen vain heti treenin jälkeen muistan nimettömääni takaisin sujauttaa, heh.

Veikkaan myös, että syksyn kisojen alla tuo valkokultainen tekele on ihan käytännön syistä pakko pistää hetkeksi kokonaan turvaan korulippaan kätköihin, koska kyllä. Ihan kuten hanurista ja tisseistä (jaa mistä tisseistä?), niin kisaprepin riutumisen myötä katoaa myös sormista sitä tavaraa. Tässä ohi mennen ihan hyvä käytännön esimerkki ja muistutus siitä, ettei se rasvanpoltto ole koskaan paikallista, heh.

Armykuvioinen trikoomekko: TÄÄLTÄ*

Mitä tästä tänään opimme? No ainakin sen, että sormetkin laihtuvat, some pissii linssiin ja että tällä naisella on edessään kiperiä päätöksiä! Jaiks!

 Muikeaa sunnuntai-iltaa ja potkua alkavaan viikkoon!

Vilkaise myös: Parhaat puolen miehessäni!

Edellinen juttuni: Herkkuhommia – Superkevyt marjasorbetti!

♥  SEURAA MINUA  ♥
Bloglovin // Facebook // Instagram // YouTube
Snapchat: piiapajunen

Piia Pajunen

30 vastausta artikkeliin “MIKSET PIDÄ SORMUSTA? VAIHDANKO SUKUNIMEÄ?”

    • Ollaan meidän kohdalla molemmat tästä yhtä mieltä, että se vaihtoehto on jo rajattu ulkopuolelle. :)

  1. Äääks miten vaikeaa päättää.. Tuon pohdinnan eessä olin itse 7 vuotta sitten, selvää oli se etten yhdysnimeä ota mutta pidänkö oman vai otanko mieheni sukunimen, siinäpä oli miettimistä😬 nyt jälkeenpäin olen ollut erittäin tyytyväinen siihen että meillä perheenä (2 lasta +me) on yhteinen sukunimi, se on jotenkin hieno tunne eikä postilootassa Lue miljoonaa erinimeä😉 tsemppiä päätöksiin, anna ajatusten muhia ja tee niinkuin oikeesti parhaalta tuntuu👍👍

    • Jep, tää on kyllä hankala homma! Uskon silti kanssa, että kun tämä muhii tässä hetken, niin se on sitten päätöksen hetkellä juuri se oikea ratkaisu, ja tuskin jää kaduttamaan, mitä sitten päätänkään. :D

  2. Kyllä se vaan ois itekki pitäny ottaa sormus pois treenille lähtiessä, mutta enää ei jaksa vaivautua. Muistaakseni ekoissa vetotreeneissä meni soikeaksi jo. Eikä nii itelle väliks kun ei mitään timantteja siinä oo mitkä vois hukkua, tavallinen miesten sormus.

    • Mullakin olisi varaan ensimmäisen treenin jälkeen tuhoutunut, jos sitä treeneissä pitäisin. Toki juoksulenkille tms. en kyllä ole pois ottanut, mutta kaikessa muussa, missä kädet joutuu töihin, niin sormus kyllä livahtaa lompakon tai korurasian suojaan turvaan. :D

  3. Menin viime kesänä naimisiin ja pidin oman sukunimen. Se on kuitenkin niin iso osaidentiteettiä. Mies haluaa, et otan hänen sukunimen jossain vaiheessa. Eikä suunnitella lapsia. Itellä ainakin sormus on vaarassa välillä tipahtaa urheillessa.

    • Varmasti hyvä päätös, ja pystyn komppaan tuohon identiteettiasiaan tässä nimikysymyksessä. Tässä on meillä jätetty kuitenkin päätäntävalta mulle, joten sekään ei helpota ratkaisua, heh.. :D

  4. Nimijuttu oli meilläkin tosi hankala, ja sitä pohdittiin PITKÄÄN. Molemmat haluttiin pitää oma nimi, mutta myös molemmat haluttiin että mahdolliset lapset/lapsi olisi omalla nimellä. Lopulta päädyttiin ottamaan uusi nimi. Miehen äiti on jo aikaisemmin vaihtanut oman vanhan ruotsinkielisen tyttönimensä suomenkiellelle, ja se on tosi kaunis, ja otettiin sitten se. Ollaan oltu älyttömän tyytyväisiä. Nyt tätä nimeä kantaa siis anoppi, minä, mies ja tytär. Toki monelle oli paljon sulateltavaa siinä että en suostunut ottamaan miehen sukunimeä, mutta sitten on. idin pääni, enkä ole katunut. Mun etunimeen ei vaan sopinut miehen nimi millään lailla, ja mulle on tärkeää että nimi soljuu kauniisti (kuten oma tyttönimi sekä tämä uusi). Tsemppiä päätökseen!

    • Tuohan kuulostaa ihan loistavalta ratkaisulta just teillä, ja väliäkös sillä, vaikka muut olisivat mitä mieltä tahansa. Jokainen tehkööt elämällään mitä parhaaksi näkee. ;) Mäkään en ole satavarma tykkäänkö juuri tosta oman nimeni sointuvuudesta tuon ehdolla olevan nimen kohdalla, vaikka kaunis sukunimi se olisikin. :D

  5. Viimeisellä kisadietilläni sain kyllä paniikkikohtauksen kun töissä huomasin vihkisormuksen kadonneen sormesta. Onneksi oli tippunut laukkuun. Kyllä ne sormetkin tosiaan pienenee 😄

    • Hah, voin kuvitella! :D PItää kyllä varmaan ajoissa ottaa itselläkin pois kokonaan käytöstä, jos näyttää kulkevan liian riskirajoilla! :D

  6. Nimenhän voi kai muuttaa myöhemminkin :) AInakin mun äiti oli alkuun pitäny oman nimensä mutta muistaakseni mun ollessa n. 10-vuotias hän otti isäni nimen, just sen takia että perheessä olisi kaikilla sama nimi. Mutta tosiaan muutaman vuoden hän sitä pohti ja pari muksuakin kerkes tulla ennen :DD

    • Niinhän sitä tosissaan pystyykin, ja eipä tässä elämässä ole mihinkään kiire. Ja toisaalta jos nimen vaihtaisi myöhemminkin, niin siinähän olisi taas yksi hyvä syy juhlistaa yhtä etappia elämässä, ja järkätä kekkerit hyvän porukan kesken. :D

  7. Minä otin miehen nimen aikoinaan (7 vuotta?!???!!! sitten), mutta nyt ollaankin pohdittu josko sittenkin vaihdetaan molemmat mun omalle nimelle. Syy tähän siinä että miehelle oli silloin parikymppisenä kauhean tärkeää pitää oma nimi ja mulle oli ns. ihan sama, mutta nyt tosiaan kun ollaan tällä nimellä tallattu, niin ollaankin mietitty olisko sittenkin mun harvinaisempi nimi koko perheelle kiva. Ja nimenomaan lapsille, jotka sitten saisivat itse päättää jatkavatko harvinaista nimeä vai vaihtavatko sitten joskus. Mutta eipä tällä kiire ole, jos vaikka 10v hääpäivän kunniaksi tehtäisiin se :D

    Ja sormuksesta: en pidä melkein ikinä, aina se on jossain treenikassin uumenissa pyörimässä enkä ikinä muista laittaa takaisin. Kerran alkulämpätessä ihmettelin että mitä hittoa mulla on kengässä, ja pukkarissa se paljastui sormukseksi… vihkisormusta en pidä koskaan, se on korurasiassa vakituisesti. Kaunis se on mutta 0-1 tuntuu liikkuvassa työssä ja liikkuvalla vapaa-ajalla käytännöllisemmältä. Juhliin laitan joskus jos muistan :D En minä sen sormuksen kanssa naimisissa ole vaan miehen. Mies pitää kyllä omaansa koko ajan.

    • No tuo nimenvaihtohan menis hyvin vaikka kymmenen vuoden etapin piikkiin erittäin hyvin, jos se tuntuu siltä, että sen haluaisi tehdä. Tuplasyy juhlistaa silloin! :D Täytyy kyllä sanoa, että tälläkin urheilijalla tuo sormus huitelee edes taas sormen ja lompakon/korulippaan välillä muutamankin kerran päivässä, vaikka muuten kyllä tykkään sitä pitää. Vihkisormukseen en voisi edes kuvitella mitään ulkonevaa kiveä, koska mun menolla ja elämäntyylillä se olisi koko ajan jossain kiinni… :D

  8. Vähän ennen kihlausta luin oman suvun historiasta ja alkoi tulla haikea fiilis siitä, että se nimi pitäisi vaihtaa, kuten olin aina jotenkin ajatellut tekeväni. Aloin miettiä, että miksi ihmeessä vaihtaisin, ja tuntui, että oli paljon enemmän syitä olla vaihtamatta kuin vaihtaa, vaikka syyt eivät olleetkaan isoja tai ehdottomia (lähinnä liikaa vaivaa ja etunimen sopivuus miehen nimeen). Äitinikään ei naimisiin mennessään vaihtanut nimeään, enkä kokenut että perheen eri sukunimet koskaan olisivat jotenkin vaikeuttaneet elämää. Yhdistelmänimi oli ehdottomasti nounou, eikä kummankaan suvuissa ollut selkeästi parempiakaan nimiä. Kun vielä joku piilossa pysytellyt sisäinen feministini nosti päätään häiden alla, oli lopulta mulle aivan selvää, että oma nimi pysyy.

    Nyt on ensimmäinen lapsi tulossa alkusyksystä, ja sen yhdestäkään nimestä ei olla päästy vielä yhteisymmärrykseen, jaiks.

    • No siellä päässä ollaan jo nimipulmissa seuraavalla tasolla, koska nimiasia ei enää koske itseään, vaan päätös pitäisi tehdä uuden ihmisalun puolesta, heh. :D

  9. Mulla oli sama dilemma sukunimiasiasta, koska olin muodostanut itselleni työidentiteetin tyttönimellä (tieteellisiä julkaisuja ym.). Halusin kuitenkin ottaa mieheni nimen, ja niin teinkin, mutta työasioissa esiinnyn nykyään kaksoisnimellä, vaikka se ei olekaan virallinen nimeni. Tiedepiireissä tiedän myös usean naisen, jotka esiintyvät julkaisuissa pelkällä tyttönimellä vaikkeivät sitä siviilissä käytä.

    Onnea kihlauksesta! ❤️

    • Kiitos onnitteluista! :) Tavallaan itselläkin on myös vähän tuo identiteettikysymys, ja jotenkin tuo oma nykyinen nimi kuvastaa itseäni niin vahvasti urheilijana ja toisaalta nykyään myös kirjoittajana. Ja ei mua haittaisi yhtään vaihtaa esim. blogin nimeä, enkä halua antaa sen vaikuttaa tässä päätöksessä, koska ei se loppupeleissä mihinkään vaikuttaisi. Ehkä tällä hetkellä eniten mua häiritsee se, että tuo tarjolla oleva sukunimi ei ehkä mätsää mun etunimeen, ja mieskin on samaa mieltä, että ei oikeen meinaa sointua. :D

  10. Oot kyllä ihan huippu! Kirjoitat omalla tyylillä ja niin rehellistä ja positiivista asiaa! Oon seurannu sua nyt reilun vuoden snäpissä ja ig:ssä ja susta on tullu ehottomasti mun esikuva! Ja parasta on se, että jaksat aina vastailla snäpissä ja muualla kommentteihin! Oot paras itsesi! ❤️

    • Kiitos sulle ihan mahtavasta kommentista! Tulipas tästä huikea fiilis! Jeij! :)

  11. Mä tiedän että se ei ole mun asia minkä nimen kukakin ottaa mutta itse en ihan täysin ymmärrä et miksi se nimi pitäis ylipäänsä vaihtaa. Ja et miksi sen naisen se täytyy tehdä?? En tiiä, en vaan ymmärrä nimenvaihtoja. Mun mielestä tavallaan se, että molemmilla on oma nimi, on just sitä et kaks yksilöä on tulleet yhteen ja solmineet liiton, mutta toimivat silti yksilöinä. Musta siitä tulee tavallaan vahvemman liitoksen tuntuma, kun kaksi yksilöä, jotka ovat vapaita tekemään mitä haluavat, valitsevat toisensa joka päivä, vs. että ”nyt sitten ollaan naimisissa, kun on tämä nimikin”. Tiedän siis ettei se ole näin mutta tää on vaan mun fiilis asiasta, jokaisen liitto tosin on omanlaisensa, tärkeintä että molemmat ovat onnellisia.

    • Puhut kyllä aika asiaa tässä, ja räväytit tulille aika osuvaa analyysiä ja pätevää pohdintaa aiheesta. Näitä tässä itsekin on tullut pohdittua, ja aika pitkälti tässähän on vain kyse hyvin vanhoista perinteistä, jolla toisaalta ei ole nykypäivänä sen suurempaa käytännön merkitystä.

      Itselläni taas tuntuisi ihanalta asialta omistaa yhteinen sukunimi, mutta hitto kun ei ole niin helppoa luopua omasta nykyisestä saati sitten olla luopumatta, hah! :D

  12. Nimiasiaa olen minäkin pohtinut. Yhteistä taivalta jo 12 vuotta ja nyt vasta ollaan mietitty naimisiinmenoa. Mulla harvinainen sukunimi ja miehellä taas suomenruotsalainen. Väläytin jo ilmoille tuplanimi mahdollisuuden, ei muuten olisi tässä maassa kenelläkään muulla :D Mutta. Tytöllä on isänsä sukunimi ja pikkuhiljaa alan kallistua siihen itsekin…

    Enemmän mietityttää lapsiluku, koska miehen suvulla ei ole enää jatkajaa. Meidän pitäisi siis saada maailmaan vielä poikalapsi jatkamaan sukua! Saapa nähdä kuinka käy…

    • Nimiasia on kyllä kinkkinen! Itselläni nyt ei ole erityistä syytä suvun säilymisen tai harvinaisuuden puolesta, mutta silti päätös ei tule olemaan helppo. Mutta toisaalta voihan teidänkin tytär antaa jälkikasvulleen oman sukunimensä, ja tiedän itsekin näitä tapauksia, jossa lapsille on annettu äidin sukunimi juurikin muuten ”sukupuuttoon” kuolevan suvun jatkamiseksi. :)

  13. Naimisissa 10 vuotta ja molemmilla omat nimet. Sormuksia ei ole koskaan ollut, eikä tule, koska kumpikaan ei tykkää sellaisia pitää. Ei ole avioliittoamme mitenkään haitannut tällainen järjestely :D Joskus muinoin mietin ohimennen, että ”mitäs jos jotkut ei tajua että me ollaan naimisissa?” mutta eihän se nyt todellakaan kenellekään edes kuulu ;)

    • Tuo on niin totta! Jokainen saa tehdä omat valintansa, ja eihän sitä naimisiin mennä tai sormusta pidetä muiden takia vaan oman liiton symbolina. Jos sitä sormusta ei koe tarvitsevansa, niin eihän sitä muiden mielipiteiden tai pelkän tavan vuoksi tarvitse pitää :D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 72
Tykkää jutusta