MITEN OLEN VÄLTTYNYT KEHONKUVAHÄIRIÖILTÄ?

*Sisältää mainoslinkkejä

välttynyt kehonkuvahäiriöiltä

Miten olen välttänyt kehonkuvaongelmat ja ongelmat ruuan suhteen? Miten minusta kasvoi kehoani arvostava ja rakastava nainen? Tätä multa on kyselty ja paljon, ja sen vuoksi olen itsekin vasta hiljalleen herännyt asiaan. Olen alkanut itsekin miettimään, että mikä ohjelmointivirhe itsessäni on, kun en ole koskaan osannut olla pitämättä itsestäni nimenomaan ulkoista habitusta ajatellen? Kun tuntuu olevan nykyään vähän liiankin yleistä olla pitämättä itsestään ja kehostaan, vaikka ei tämä taida mikään uusi ilmiö yhteiskunnassamme kuitenkaan olla.

Miten en ole onnistunut kehittämään häiriintyneitä syömismalleja tai kehonkuvaa? Kroppani kun on ollut kilpaurheilun vuoksi suoraan arvostelun kohteena ja se on kokenut nopeitakin muutoksia sekä toistuvaa jojoilua. Välillä olen ollut ”supertikissä” ja välillä taas huomattavasti muhkeampi. Olen jatkuvasti myös somessa esillä, joten eikö viimeistään tässä vaiheessa mene pää solmuun, lihomisen pelko iske tai vähintään ahdistus valtaa alaa kehon ja ulkokuoren suhteen. Mistä tämä oma ”kehopositiivisuuteni” kumpuaa?

Toisaalta termi kehopositiivisuus vähän tökkii omassa aivossani. Eikä niin vähääkään. Ei ehkä niinkään siksi, mitä se edustaa tai voisi edustaa, vaan siksi, että se on nyt termi, joka on vähän kaikkien ja jokaisen huulilla. Termi, joka nasahtaa verkkokalvoille jokaisessa naisten lehden kannessa, jokaisen somevaikuttajan kanavissa (check nyt myös minunkin puolesta) ja jopa merkittävissä valtamedioissa. Termissä eikä sen levikissä oli mitään huonoa sinänsä, mutta kaikenlaiset trendit, villitykset ja buumit vain tuntuvat aiheuttavan itsessäni aina jotenkin poistyöntävän fiiliksen oli kyse sitten tuikitärkeästä sekä positiivisesta näkökulmasta tai haitallisesta ja konfliktejä keräävästä asianhaarasta. Mun pää vaan toimii näin, hah.

No otetaanpa askel menneisyyteen ja kurkistetaan mun kroppani historiaan. Pienenä olin hintelä pieni apina. Täysi rääpäle. Yläasteelle päästyäni alkoi naisen muodot (tissit vaan jäi, hah!), urheilun vaikutukset ja geeniperimä päästä valloilleen, ja aika hujauksessa tästä hintelästä kääpiöstä muovautui aika reitevä kääpiö. Pituutta ei siunaantunut silloinkaan, ja kasvoin lähinnä paksuutta. Siinä kun saman pituiset ikätoverini painoivat kymmenen kiloa vähemmän ja painoin enemmän kuin päätä pidemmät joukkuekaverini, niin eihän siinä auttanut todeta, että meitsi on tällainen ja aika siistiä. En mä ole oikeastaan ikinä pohtinut nuorempana(kaan) sitä, että onko kehoni nyt hyvä vai ei. Se on jumaliste minä, ja mihinkä sitä muuttamaan.

Toisaalta myös se esimerkin voima on ollut todella vahva. Katsoin aina ylöspäin yhdeksän vuotta vanhempaa isosiskoani, joka oli myös reitevä ja persevä pirun pippurinen taskuraketti. En nyt tätä ulkoista habitusta sen enempää nuorempana analysoinut, mutta ei ollut ainakaan kovin vaikeaa muovautua peilin edessä samankaltaiseksi kuin oma esikuvansa. Musta oli kiva, kun mulla oli paksut reidet yläasteella ja lukiossa, ja siinä omilla tukeillani ihmettelin, kun siroilla jaloilla siunatut ikätoverit itkivät vieläkin ohuempien reisien perään. Silloin ei ollut fitnessboomeja tai jahdattu pyöreitä pakaroita, vaan hoikka oli pop. Itse silti tykkäsin enemmän sporttisesta kuin pelkästä laihasta.

Monesti kehonkuvan ongelmat tuntuvat heijastuvan syömiseen sekä myös päinvastoin. Olen pohtinut näitä ravintosuhteeseen ja minäkuvan kehittymiseen liittyviä tekijöitä monen urheilijan, valmentajan sekä ravitsemuksen ammattilaisen kanssa. Olen todennut merkittävän tekijän olleen nimenomaan siinä nuoren naisen kasvuympäristössä. Itse olen kokenut saaneeni nuoresta pitäen mitä mahtavinta urheilijan ravintokasvatusta. Ja mitä se oli? Ei mitään ruokaympyröitä tai lautasmallien tuputtamista. Toki niitäkin välillä käytiin läpi, mutta merkittävin tekijä oli mielestäni siellä jatkuvassa asennekasvatuksessa päivittäisessä tekemisessä ja urheilijan arjessa.

Lähes jokainen treeni loppui meillä siihen, että valmentaja kehotti painumaan kotiin ja syömään niin perskuleesti. Napa pullolleen, että jaksaa. Leiripäivissä valmentajat hehkuttivat ruokataukojen lähestyessä naama naantalin aurinkona, että ”Oijoi, kohta likat syödään” ja ”Voi tsiisus täällä on hyvää ruokaa, joten nyt mä ainakin vedän kaksi ”. Leiriviikonlopuissa joukkueella ensimmäinen huoli ja kysymys olikin, että koska syödään ja siistein tyyppi oli oikeasti se, joka santsasi kolmatta kertaa ja jaksoi syödä isoimman annoksen jälkkäriä.

välttynyt kehonkuvahäiriöiltä

Joukkueen illanviettojen keskeinen teema oli syöminen, jossa mätettiin naamarit täyteen herkkua ja höttöä. Ihanaa! Joko nyyttäriperiaatteella tuotiin safkat, tai sitten kerähtiin kolehti, jossa muutama vastuukulinaristi kävi hankkimassa ostoskärryt ja auton peräkontit notkolleen ruokaa ja herkkuja. Ei silloin tullut mieleenkään, että ruokaa pitäisi tarkkailla tai että ruuassa ja herkuttelussa olisi mitään huonoa. Kaikki kehittyivät ja jaksoivat treenata. Ruoka oli jatkuvan keveästi positiivisella kulmalla meillä esillä ja jatkuvan tasaisella syötöllä. Eräs akrobatiavalmennuksesta vastannut miesvalmentaja myös teki hyvin selväksi (ja jopa pelotteli veikeästi), että jos ei syö ja treenaa kovaa ja tiheään, niin lihakset sulaa pois ja kehitys romahtaa. Uskoin. Ja uskon tähän vieläkin.

En ole koskaan elämässäni laihduttanut. 22-vuotiaana aloin kiristämään itseäni vapaaohjelmafitnessiin lavakuntoon, mutta kaukana se on laihduttamisesta ihan jo mentaliteetin vuoksi. Kilpaurheilu tähtäimenä on visusti eri asia kuin ulkonäön kohentaminen tai painonhallinta terveysmielessä. Pitkän kilpailukauden jälkeen uhosin kikatellen haluavani vain syödä ja syödä ja iskeä 10 kiloa refellistä fläsää siihen riutuneeseen ruhoon. Otinkin todellisuudessa muutaman kilon enemmän, koska lyötiin vetoa, että olisinko saanut 65 kiloa rikki syömällä. En saanut. Jäi vain inasen vajaaksi. Dämn. :D

Entäs se ulkonäkö? Todella jees! Olen sanonut tämän täällä monesti aiemminkin, mutta tällöin tuhdeimmassa kunnossa ollessani sain eniten kysymyksiä ihan tuntemattomilta ihmisiltä, että mitä urheilulajia oikein harrastan. Ja lopputulos? Seuraavalla kisakaudella vedin pöydän sileäksi heti ensimmäisessä kansainvälisissä kisoissa, nappasin parin viikon sisään kolme kultamitalia kaulaan ja siirryin lajini ammattilaiseksi. Keho toimii, ja se on mulla tärkein. Ei ne ulkoiset pikkuseikat, vaan kokonaisuus.

adidas mekko
Adidas-mekko: TÄÄLTÄ* // Tennarit: TÄÄLTÄ*

Ja siis faktahan on se, että on ihan normaalia, että välillä kupolissa tuulee ja päähän pamahtaa typeriä tai hämmentyneitä ajatuksia. En todellakaan voi sanoa, etteikö itselläni olisi välähtänyt hetkellisiä humahduksia, mutta kun ne tunnistaa ja hyväksyy, niin on huomattavasti helpompaa.  Ja onhan mullakin sitten niitä muita henkisiä piruja, mutta ruuan ja oman kropan kanssa itselläni on jollain tavalla helppo olla ollut aina. Kaipa jokaisella on ne omat haasteensa, hah.

Mulla on aina ollut hyvä kehossani. Kaukana se on ollut aina ihanteista tai täydellisistä mittasuhteista, vaikka nykytrendiin tämän hetken urheilun ohessa muovaunut vartaloni tuntuu ilmeisesti osuvan. Ja mulle olisi oikeasti ihan sama vaikkei osuisi, ja kyllähän aina somessa säännöllisin väliajoin joku toteaa minun olevan oksettava ja miehen näköinen hirvitys. Mulla on itselläni hyvä näin, ja arvostan itse itseäni ja fyysistä olomuotoani. En tarvitse tässä asiassa kenenkään muun hyväksyntää kuin itseni.

Ei siis sillä, että olisin pitänyt aina itseäni upeana veistoksena ja kuvankauniina ilmestyksenä. En todellakaan. Olen pitänyt ulkonäköä ja kropan ulkomuotoa lähinnä todella neutraalina asiana. Negatiiviset asiat itsessäni ovat olleet lähinnä tasoa ”näh, paska mäihä geenipoolissa” ja parhaimmista puolista olen ottanut kaiken mahdollisen irti. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa kehopositiivisuutta.

Aurinkoa viikonlopun odotukseen!

Tsekkaa myös:
Puoli vuotta ilman ruokavaakaa – Miten kävi?
& Kärsinkö minä somen ulkonäköpaineista?

Edellinen juttuni:
Rento & tyylikäs! 4 x college-paita

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram

Postauksen kuvat: Renata Aliraatikainen

Piia Pajunen

23 vastausta artikkeliin “MITEN OLEN VÄLTTYNYT KEHONKUVAHÄIRIÖILTÄ?”

  1. Oot ihan best ja yks tosi isoista vaikuttajista siihen, että oon itekki tajunnu kuinka sitä ruokaa saa lapata ilman pelkoo!

    • Valtava kiitos sulle Lotta! Nimenomaan ruokaa nassuun ja elämästä nauttimaan! :)

  2. No nyt puhut asiaa! Mahtava postaus! Siun pitäisi kulkea kouluissa luennoimassa lapsille ja nuorille asiasta <3

    • Ei vitsit, suuren suuri kiitos! <3 Jotain luennoinnin tyyppistä olisi tästäkin aiheesta oikeasti mukava joskus tehdä!

  3. No nyt mä tiedän mikä susta pitää tulla isona! Meinasin jo sun ko. postaukseen kirjoittaa mutta en sit kirjoittanutkaan kun en keksinyt osuvia sanoja. Mutta nyt…sä oisit oivallinen nuorten urheilijoiden mentorina. Siis se joka huolehtisi ja neuvoisi siinä kokonaisuudessa. Mentaalipuoli, ravintopuoli, tsemppaus, koulun ja urheilun yhdistäminen, lajia tukevat oheistreenit, venyttely ja palautuminen, jne jne.
    Itse olen katsonut jo monen monta vuotta miten oma lapsi treenaa telinevoimistelua. Se ei todellakaan ole mikään harrastus enää, 13 vuotiaalla 25h treenejä viikossa ja lomilla treenataan klo 9-16. Yhdistäppä siinä treenit, koulu, kaverit… Mitä syöt että energiat riittää, miten palaudut, miten motivoit itsesi. Entäs ne lajin tuomat ulkonäköpaineet? Pitäisi olla pieni mutta vahva ja lihaksikas ja teini-ikä tuo omat haasteet kropan muuttuessa. Kasvupyrähdykset vaikuttaa oman kehon hallintaan ja ehjänä pysymiseen. Haasteiden lista on loputon. Tässä todellakin olisi työnsarkaa monien lajien piirissä. Musta tuntuu että sä olisit tässä tosi hyvä!

    • Siis itseasiassa tällaista olen paljon itsekin miettinyt, ja juuri tänään kävin palaverissa tähän asiaan liittyen erään urheilijoiden takana ja tukena seisovan organisaation edustajien kanssa. Jotain tämän suuntaista mahdollisesti tulisin sivussa tässä jatkossa tekemään, tai ainakin vähän lähdetään testailemaan jeesimistä tietyillä osa-alueilla sekä myös keskustelu- ja luentotilaisuuksia nuorille urheilijoille. Katsotaan miten homma lähtee käyntiin, mutta ainakin hiljalleen tällaista haluaisinkin alkaa tekemään! :)

  4. Hyvä postaus, monelle nuoremmalle ja vanhemmallekin naiselle tarpeellinen!

    Mutta sitä piti alunperin kommentoida, että aiempi vatsalihastreenipostaus meni tänään käyttöön! Ja pirun hyvin meni liikkeet perille, vaikka ulkopuolisille se saattoi näyttää lähinnä jäykkänä makaamiselta :D Kiitos siitäkin!

    • Kiitos! Ja ihan mahtava kuulla, että tuosta vatsalihaspostauksesta oli noin paljon hyötyä! Ja nimenomaan kaikkien liikkeiden (varsinkin perustan rakennuksessa) ei tarvitse todellakaan näyttää ulkoisesti älyttömältä hc-meiningiltä, vaan tärkeintä on, että se kohdelihas oppii aktivoitumaan sieltä liikkeen ensiaskeleista lähtien. Kun se perusaktivointi ja lihasten rekrytointi on kunnossa, niin se lähtee aktivoitumaan myös myöhemmin niissä raskaammissakin ja ”suuremman linjan” liikkeissä (olettaen että fokus on edelleen oikeassa tekniikassa). :)

  5. SÄ. OLET. MAHTAVA. <3 Kiitos tästä postauksesta! Kiitos! <3 Vaikka oon tän jo monesti sanonut, niin sä oot oikeesti niin hyvä esimerkki meille nuorille urheilijoille <3

    • Niin ja täytyy tähän vielä lisätä, että oon oppinut sun avulla tajuamaan sen, että lajissani (kilpacheerleading) on oikeasti tärkeää että syön, ja koska teen pohjaa stunteissa, sitä suuremmalla syyllä. Oon sun avullasi myös ruvennut juurikin lisäilemään niitä leipäpaloja aterioiden kylkeen, sekä syömään muutenkin määrällisesti enemmän, ja voin sanoa, että on aivan TODELLA ihanaa huomata, kuinka pystyykin yhtäkkiä tekemään vaikeempia, ja raskaampia stuntteja mitä ennen. Kiitos siis kun olet jaksanut jankata näistä asioista blogissasi <3 Olet saanut jo siis ainakin mun kalloon iskostumaan tärkeitä asioita <3

    • Kiitos sulle Gitta ihan mielettömästi! Sillä riittävällä ravinnolla nimenomaan saa ihan älyttömää lisäetua myös sinne treenien pariin ja kroppa vahvistuu ja samalla tekniikatkin kevenevät! Treenaava nuori tarvitsee sitä ruokaa ja paljon! Ihan mahtava, että olet päässyt näkemään tän käytännössä ja noin selkeästi! Jes!

  6. Itsekin voin kyl samaistua sen verran etten ole koskaan sen pahemmin kriiseillyt oman kroppani kanssa, lähinnä seiskaluokalla vähän ahisti kun ei niitä tissejä niin ollutkaan. Nyt monet ystävistäni puhuvat laihduttamisesta ja herkuttomasta elämästä ja ovat hyvinkin epävarmoja kroppaansa kohtaan, että oo sitte siinä vieressä sillee et i’m fine mun kropan kans ja tykkään siitä tämmösenä ku se on. Toisinsanoen mul ei kyl pahemmin oo koskaa ollu itsetunto-ongelmia oman kehon kans, luulen sen kans johtuvan siitä ettei äiti ja siskot oo koskaaa hössöttäny laihuttamisesta tai kitudieeteistä nuoruuteni aikana.

    • Se ympäristön esimerkki on todella merkittävä tekijä, ja ihan mahtava kuulla, että sulla on myös noin tasapainoinen ajatusmaailma! Se on tosi harmillista, että varsinkin normaalipainoiset nuoret ja aikuiset naiset pyrkivät laihduttamaan ja kiristelemään kehoa, vaikka siihen ei olisi minkään sortin tarvetta, ja lopputulos on usein vain entistä huonompi. Kun kaikki hyväksyisivät vain sen, että oma keho kelpaa ja on hyvä sellaisena kuin se on heikkouksineen ja vahvuuksineen, niin sillä päästäisiin ihan äärimmäisen pitkälle. Tietty terveyttä uhkaava ylipaino on asia erikseen, mutta ei siinäkään asiaa auta, ettei pitäisi kehostaan ja arvostaisi sitä.

  7. Ihan mahtava asenne ja hienoa, että kirjoitat siitä tänne. Upea ja tärkeä teksti! Kuvailit niin hienosti, että kiinnostaisi nähdä myös kuvia noilta nuoruusvuosilta :D Parasta joka tapauksessa, että olet onnistunut säilyttämään noin terveen kehonkuvan ja arvostuksen. Juuri tällaista esikuvaa kaivataan urheilupiireihin ja muutenkin!

    • Kiitos sulle Anne! Linkkasin tähän alle postauksen, jossa muutama kuva nuoruusvuosilta on mukana. Pitäisi kaivella niitä itsekin jostain arkistojen kätköistä enemmän, mutta aikaa ennen somea ja älypuhelimien laadukkaita kameroita ei niin paljoa kuvia tullut otettua. :D

      http://piiapajunen.fitfashion.fi/miten-soin-teinina/

  8. Piia… Melkein tuli kuule kyyneleet silmistä lukiessa, ja ihan vaan kun mietin kuinka HEMMETIN upea sä olet. Sisältä täyttä kultaa ja tuo kroppa – eipä siitä voikaan olla kuin ylpeä! Oot niin mahtava, siis … Ei riitä mun sanavarasto kuvailemaan sitä, miten iso merkitys sinulla (lähestulkoon täysin ventovieraalla) on mun elämässä ollut jo pitkään. Seuraan sua joka päivä ja oon jo vuosien ajan seurannut. Useita kertoja oot mut saanut hymyilemään ja nauramaan, ja mikä tärkeintä, miettimään uudestaan. Oon kamppaillut mun lyhyen elämäni aikana kehonkuvasta ja jos vaikka mistä, mutta mä oon siitä nyt ulkona. Vaikka haluan muokata kehoani (ja paljon sitä massaa :D ) se ei tarkoita, ettenkö pitäisi omasta kropastani. Oot hui-ke-a mimmi <3

    • Siis apua! KIITOS ihan mielettömän ihanasta palautteesta! <3 Ja juurikin noin, että kehoaan olisi hyvä osata arvostaa ja rakastaa, mutta se ei todellakaan poissulje sitä, etteikö sitä voisi siitä huolimatta "muovata" ja kehittää myös ulkoisesti. Kun oma arvostus itseään kohtaan on kunnossa, niin silloin kehityksen hakeminen rakentuu huomattavasti vahvemmalle pohjalle. :)

  9. Melkein haluaisin printata tämän tekstin seinälleni! Super tärkeää ja fiksua asiaa, joka pitäis kyllä jokaisen pitää aina mielessä! Kiitos! :)

    • Eikä! Ihan älyttömän iso KIITOS puolestaan sulle! <3

  10. Hienoa, että olet puhumassa tämän(kin) asian puolesta! Oot fiksu tyyppi ja sun kaltasia tarvitaan tässä sekopäisessä somemaailmassa luoviessa!! :)

    • Suuren suuri kiitos sulle! Ihan mahtava saada noin ihanaa palautetta! <3

  11. No just näin! Mietin ihan samaa kuin tuolla yläpuolella joku kommentoikin, että susta tulisi aivan mahtava mentori nuoremmille urheilijoille. Mä olen kärsinyt itsetunto-ongelmista kausittain, mutta nyt tuntuu että pitkän taivaltamisen jälkeen ollaan just sillä oikealla tiellä. Noh, oma äiti muistaa vielä tänäkin päivänä säännöllisesti ihmetellä miten voin painaa yli 10 kg enemmän kuin hän. Vastaan aina, että ”toinen meistä treenaa aktiivisesti ja toinen ei….” Ei sitä asiaa ymmärrä ihminen, joka ei ole eläessään urheillut minuuttiakaan. Hänelle alhainen paino = täydellinen ulkonäkö. No ei mulle vaan! Mieluummin muhku ja painavempi kuin jotain muuta.

  12. Mä olen pohjattoman onnellinen siitä että sä olet olemassa ja kirjoitat näitä postauksia. Sinussa ja sinun ajatuksissa on jotain todella ainutlaatuisen tervettä ja hyväntahtoista. Olet rehellinen ja aito kirjoittaja, joka ei kuitenkaan keikahda ulosannissaan raadolliseen ja rumaan realismiin. Sinä ylläpidät toivoa tämän kaltaisilla postauksilla olematta kuitenkaan teennäinen. Näistä teksteistä tulee olo, että siellä on nainen, joka on tajunnut jotain todella erityistä ja oikeaa elämästä.
    Kiitos!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 116
Tykkää jutusta