Mitä en kaipaa kisaamisessa?

Kisakauden huipennus täällä Perä-Pohjolassa lähenee huipennustaan, ja itsekin nyt pari viikonloppua kisahäärääjänä vietettyäni olen päässyt haistelemaan kisameininkiä sekä tsekkailemaan itse touhua hyvin läheltä omin silmin. Tässä kun tämän hetkisestä offikaudesta ollaan päästy jo yli puolen välin, ja seuraavan kerran tätä kisahärpäkkää pääsee (tai joutuu) riipaisemaan läpi vasta ensi kesän paikkeilla, niin täytyy todeta, että ei kyllä haittaa yhtään, vaikken lavalla tänä syksynä ensimmäistä kertaa neljään vuoteen olekaan.

Kisaviikko on kaikesta kutkuttavasta jännityksestään ja kauden huipennuksesta huolimatta itselleni kilpailijana jossain määrin pakollinen paha, ja ehkä paras hetki kyseisellä viikolla on se, kun varsinainen skaba on ohi. Itsellä kun kisapäivään liittyy vielä fyysisesti vaativa vapaaohjelma, niin oman kisakunnon stressaaminen tai lavalla koroissa kävelemisen jännittäminen ei hirveästi lukeudu päässä pyöriviin asioihin. Sen sijaan tiukka fokus on suuntautunut tuohon vapaaohjelmaan, jota varten fiiliksen yritän pitää rentona ja mukavasti nousussa kisaviikolla. Tässä kuitenkin asioita, joita itse kisaamisessa en kyllä juurikaan kaipaa.

image
Duckface pääsi lavalle

Odottelu

Kisaviikko on muutenkin siitä rasittava, että varsinaisia treenejä ei omalla kohdallani silloin enää tehdä (paitsi viimeiset vapaaohjelmarykäisyt), joten odotellessa tulee lähinnä kuolettavan tylsää ja olo on hieman malttamaton ajan kulumista odotellessa. Itse kisaviikonloppuna näin toiminnan naisena tykkäisin pamauttaa lavalle suoraan, mutta ei hemmetti, kun pitää odotella omaa vuoroaan. :D Ei sillä muulla niin väliä, mutta sen vaparin tykkäisin käydä riipaisemassa alta pois mahdollisimman pian, ettei tarvitsisi enää jännitellä. Meni vapari miten meni, mutta eipähän tarvitsisi enää pohtia, että tulisikohan vedettyä nappisuoritus vai jotain sinne päin.

Laitan itseni kisavalmiiksi värejä lukuunottamatta aina kynsiä, hiuksia ja meikkiä myöten, ja näin saan edes jotain järkevää touhuamista odottelun lomaan. Lukiossa otin aina pitkän matikan kirjat kisareissuille (kilpacheerleading) mukaan hotelliin ihan rentoutumistarkoitukseen, ja laskeskelin menemään. Nykyään pelaan iPadilla Sanajahtia, vaikka vähän ikävöin derivointia. :D

Pakkaaminen

Ruuat, nappulat, pari kisa-asut ja kaikki mahdolliset kamppeet joka ikiseen tarkoitukseen. Huoh. Pakkaaminen on aina hanurista.

Sheivaaminen

Sokerointi ei kuulu omiin luksuksiini, vaan kylmän viileästi vetelen koko kropan kaulasta varpaisiin perinteisellä sheiverillä, ja tämä tuntuu aina kestävän ikuisuuden. Ja perinteinen: ”kuka haluaa sheivata mun selän?”

Kuivatteluprosessi

Omalla kohdallani tämä tarkoittaa litratolkulla vettä ja sitten veden panttaamista vajaan vuorokauden. Illalla ruoka alas oliiviöljyn voimin, nam. Kuuluisa: ”nyt nautiskellaan” in my ass. Ja ei, en juo mitään kuivatteluviinejä…

evls-prague-pro-9
Lääryä pintaan!

Rusketus ja poseerausöljy

Umppa Lumppa dipedi-duu! Siis oikeasti sitä paskan määrää! Väri tarttuu hiuksiin sekä sormiin ja ajatuu näpeistä syödessä myös suuhinkin, kun käsiä ei voi pestä. Ja kisapäivänä vessakäynnit jättävät lähes aina jälkeensä ah niin ihania ”kusirantuja” reisille, joita pitää sitten paikkailla jokaisen tyhjennyksen jälkeen.

Lisäksi yleensä kaiken kestävä ihoni ottaa jonkinnäköistä yliherkkyysreaktiota lähes joka kerta tuosta väristä, ja kisan jälkeinen ilta ja seuraava päivä meneekin sitten rapsutellessa hipiää ja kiemurrellessa hirveässä syyhyssä. Kisojen jälkeen likapyykkikori haisee aivan karmealle, ihosta irtoaa parin viikon jälkeenkin lakanoihin värishaibaa ja kännykän kuoretkin lähtevät lähes poikkeuksetta vaihtoon viikonlopun jäljiltä. En kaipaa.

Kehon fyysiset heittelyt

Ylinesteytys, vesikooma, nestehukka, natriumtasojen heittelyt, verensokerit, satunnaiset heikotukset, kofeiinipärinät, kisaillan jälkisyömingit, seuraavan aamun turvotus, krampit, hikoilu ja hikoilemattomuus. Sairasta. Suorastaan sairasta. Hah!

800_6670

Mikään ei kuitenkaan voita sitä vapaaohjelman jälkeistä fiilistä, kun olet juuri vetänyt elämäsi shown lavalla yleisön hurratessa. Huh, se on ohi, ja se adrenaliinin ja endorfiinin määrää kehossasi, kun yrität saada hengitystäsi tasaantumaan vedon jäljiltä samalla vaihtaen päällesi kisabikineitä. Sitä ei voita mikään. Fysiikkakierrokselle marssiessa fiilis on vähintäänkin voittajalla, ja palkintojen jaon jälkeen (alotan aina kyllä keulimaan jo ennen, nöf) on ihanaa tunkea munkkia naamariin, hörppiä kylmää limpparia huiviin, ja maata hetki törkyisenä takahuoneessa ketarat ojossa. Aika nopeasti katoaa se naisellisuus lavan jälkeen. :D

Muutenkin kisapäivän ollessa ohi voi vain olla niin tyytyväinen, kun on saanut yhden setin kunnialla pakettiin. Jännitys ja stressi pääsee purkautumaan, ja se fiilis on sanoinkuvailematon. Eihän tässä touhussa kyllä mitään järkeä ole, mutta hei, onko missään muussakaan tässä maailmassa?

Lähes kymppiuutisten tasoiseksi loppukevennykseksi vielä video vuosi sitten vetämästäni vaparista Nordic Prossa. Tästä täytyy kyllä todeta, että vaparin tekemistä on kyllä vähän ikävä, mutta pian sitä saa!

Edellinen juttuni: Prahan kisareissua ja turnausväsymystä fitnesskisoista

Seuraa minua:
Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen

Piia Pajunen

Yksi vastaus artikkeliin “Mitä en kaipaa kisaamisessa?”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta