Elämäni pisin off-season

Olen kisannut vapaaohjelmafitnessissä suhteellisen tiuhaan tahtiin. Pisin offikauteni kilpailujen välillä tähän mennessä on kestänyt reilu seitsemän kuukautta. Kehitystä on ehditty onneksi tästä huolimatta tahkoa niin fysiikan kuin vapaaohjelman puolella useammallakin osa-alueella, ja tämän vuoksi kisaaminen on ollut erittäin antoisaa, kun kehitystä eri osa-alueilla on pystynyt selkeästi havaitsemaan kilpailukausien välillä.

Edellisestä kilpailuistani on nyt vierähtänyt yli seitsemän kuukautta. Normaalisti tässä vaiheessa viimeisimmän kilpailun jäljiltä olisin jo uudella kilpailuprepillä, mutta tällä kertaa tilanne on toinen. Mitään megapitkää sikabulkkia en edellenkään ole pitämässä, mutta tällä hetkellä nousujohteinen sapuskan popsiminen (säännöllisen jäätelöannoksen ja palautusmaksalaatikon kera, hah) ja lihatalkoisiin fokusoiva treeni jatkukoot vielä näillä näkymin tuonne tammikuun loppuun asti, eli tiedossa on oman kisahistoriani pisin offseason.

Tämä offi on muutenkin tuntunut jotenkin todella erilaiselta kuin aiemmat, mutta vain ja ainoastaan hyvällä tapaa. Olen myös löytänyt itselleni entistä sopivamman tavan toteuttaa itseäni näinkin kokonaisvaltaisen lajini parissa, ja toisaalta omanlainen varmuus ja luotto tekemiseen on kasvanut entisestään muokaten tekemisestä yhä rennompaa. Rakastan rutiineja ja ”tylsää arkea”, joten en voisi muuta toivoakaan. Äärimmilleen jatkuvasti viritetty beastmode kuluttaa ainakin itseäni, joten välillä on hyvä vaan antaa mennä omalla painollaan. Sen verran pitkään on urheilun kanssa tehty hommia, että tekemiseen ei aina tarvitse vetää jäätävää putkikatseisia fokuslinssejä päälle ”fitness for life”-tyyliin, että homma pysyisi kehittävänä ja nousujohteisena.

piia-1-of-2
Kuva: Mika Pulkkinen

Body- ja fitnesslajeissa on täydellisen normaalia pitää kilpailujen välillä pidempiäkin taukoja, ja usein se on kehityksen ja oman fyysisen sekä henkisen hyvinvoinnin vuoksi melko suotavaakin. Ammattilaispuolella trendinä kyllä näyttää olevan paukutella kisaa toisensa perään ympäri vuoden, mutta itse en tähän rumbaan ole halunnut lähteä. En suinkaan näe siinä mitään väärää, mutta tunnen vain itseni turhan hyvin.

En halua polttaa itseäni loppuun ja menettää intohimoani itselleni näinkin tärkeään ja rakkaaseen asiaan, ja ymmärrän kuinka helppoa se voi olla tämän luonteisen lajin parissa ainakin omalta osaltani. Olen myös oman kokemukseni pohjalta todennut, että on parempi hengähtää hyvän sään aikana. Yleensä olen kokenut, että mitä useamman kisan riipaisee putkeen, niin sitä vähemmän antoisalta se itse tuleva kisa ja preppaaminen tuntuu. Putken ensimmäiset skabat tuntuvat aina ihan mielettömän tärkeiltä etapeilta, mutta jälkimmäiset alkavat tuntua enemmän arkiselta suorittamiselta. Ei makeaa mahan täydeltä, ja freesinä ja täysin latautuneena koko homma on vain itselleni niin paljon antoisampaa. Tässä lajissa joudutaan jo muutenkin menemään tiukimman kisakauden kohdalla väkisin aika selkeästi sen hyvinvointiviivan alapuolelle, ja viimeinen lenkki itselleni olisikin menettää into koko hommaan ja väkisin rääpiä väsyneenä ja riutuneena skaboja purkkiin. Intohimolla jaksaa, mutta ilman sitä ei.

Preppasin viimeksi melkolailla putkeen pari kisakautta aloittaen viime vuoden kesäkuusta ja lopettaen tämän vuoden maaliskuuhun. Välissä oli toki parin kuukauden ”hengähdys”, mutta siinä ajassa ei todellakaan kovin täydellisesti palauduta alla olleesta täysmittaisesta kisaprepistä. Tämän rykäisyn jälkeen tarvitsin todellakin aikaa hengähtää ihan yleisellä tasolla, koska elämä oli pyörittänyt tyttöä otteissaan aika rankallakin kädellä. Tähän päälle iskettynä jalka kipsissä vedetty kisapreppi ei mennyt ihan ruusuilla tanssien, vaikka tanssittiin se läpi silti siinä risukasassa varpaat hieman ruvella. Jossain vaiheessa mielenpäällä pyörineet alkukesän skabat jätettiin yhdessä tuumiin suorilta käsin valmentajan kanssa suoraan väliin, ja päätettiin heti maaliskuussa lähteä palauttamaan kroppaa ja mieltä sekä suuntaamaan fokus myös kehittymiseen seuraavaa kisarupeamaa ajatellen.

piia-2-of-2
Kuva: Mika Pulkkinen

Loppukevät menikin oikeastaan suoraan sanottuna itseäni keräillessä elämän jäljiltä. Treenit kuitenkin pyörivät koko tämän ajan suunnitelmallisesti ja nousujohteisesti, ja voin rehellisesti sanoa treenaamisen olevan itselleni yhdestä parhaimmista terapiakeinoista. Itsessään se ei mitään ratkaise, mutta helpottaa oloa kummasti silloin, kun seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Treenin äärellä tunnun olevani elementissäni, ja tuntuu, että minut on kuin luotu siihen hommaan. Sen homman yksinkertaisesti hanskaan joka kerta.

Kulunut kesä teki onneksi tehtävänsä, ja nyt syksyllä olen ollut taas aivan uudessa iskussa monellakin saraa. Keho tuntui ottavan ison palautumisharppauksen tuossa loppukesästä, ja vaikka sitä fläsääkin on hiljalleen tarttunut tähän varteen, niin uskaltaisin väittää, että on sitä kehitystäkin kuluneen seitsemän kuukauden aikana tullut. Treenipainot ovat nousseet melko näpäkästi ylöspäin, ja välillä ei meinaa itsekään pysyä kehityksen perässä, kun ensimmäisen sarjan jälkeen huomaa kantaneensa aivan liian köykäiset levypainot masiinaan. Ruokaa olen lisännyt tasaisesti ja pikkuhiljaa koko tämän kuluneen seitsemän kuukauden ajan, ja asteittaiset lisäykset tulevat jatkumaan vielä seuraavan prepin alkuun asti.

Muutenkin olen tässä syksyn mittaan huomannut taas sisäisen kisapoltteen tekevän hiljalleen nousuaan, ja tuo tuttu agressiivinen kipinän pauke potkii aika ajoin vintillä odotellen jo vapautumistaan ensi keväänä. Mitään megahinkua silavansulatuskaudelle ei kuitenkaan ole, vaan minut on vallannut tyynen varma fiilis siitä, että seuraavasta vedosta tulee ainakin omalla mittapuillani erittäin onnistunut. Täältä siis tullaan, ja toivottavasti tällä kertaa ilman kipsia ja kyynärsauvoja, hah! Vapaaohjelman puolella uskon myös saaneeni toivottavaa kehitystä, ja ai että miten mulle maistuu, kun tällä viikolla aletaan laittamaan Madamen kanssa uutta koreografiaa ensi kesän skaboja varten aluilleen! Tsiisus miten siistiä!

Mä. Oon. Tulessa.

Edellinen juttuni: Halleluja! Vihdoin täydelliset farkut!

PS. Äkkiä seurantaan FitFashionin Snapchat (nimimerkillä fitfashionfi), sillä kekkuloin siellä kameran takana koko tämän viikon ajan! Tulossa treenisettejä, kuulumisia, avautumisia, safkaa, ”my day”-settiä ja riipaisu Q&A:n merkeissä. Pistä seurantaan, tai ole neliö!

Piia Pajunen

9 vastausta artikkeliin “Elämäni pisin off-season”

  1. Ei hitto sää oot huippu! Persoonana, kirjoittajana… :-) Oot lisäksi huikea inspiraation lähde!
    Pitipä vaan nyt viimein todeta.
    T. Yks vakkarilukija

  2. Hei! On ollut kiva seurata tätä offikauttasi sosiaalisesta mediasta. Ihana huomata miten ”tavallisesti” ja rennosti syöt nyt offilla, antaa itsellekin lisää uskoa siihen, että nämä asiat voi tällainen vähän peruskuntoilijaa enemmän liikkuva myös hoitaa tietyllä rentoudella, ja saavuttaa siinä lomassa jotain tuloksiakin.

    • Moikka Laura ja kiitos kivasta kommentista! Kaikkea ei tosissaan tarvitse aina ylisuorittaa, ja kun perusteet ja halu tehdä ovat kunnossa, niin sillä pääsee jo pitkälle ;)

  3. Hei!
    Ensiksi kiitos hyvistä kirjoituksista, olet todella motivoiva! Olen todella huono kommentoimaan, vaikka kaikki kirjoitukset luenkin mielenkiinnolla. :) Sitten kysymykseen, muistaakseni Essi Sarja oli joskus samassa sarjassa (?en ole niin tietoinen näistä joten..) ja joskus muistan hänenkin blogia lukeneeni. Muistutti paljon sua hyvillä jutuillaan ja positiivisella mielelllä, sekä mahtavalla asenteella ja kunnolla! Onkohan hän vielä samoissa puuhissa, blogia tuskin taitaa enää olla?

    • Moikka ja kiva kun jätit kommentin! :) Essi Sarja oli joo vaparifitneksessä mukana pari vuotta sitten, ja oli itseasiassa samassa tiimissäkin kanssani, ja voin vahvistaa, että siinä on vasta nainen paikallaan! Essi ei enää ole ollut hetkeen lajissa mukana, eikä ole enää blogiakaan kirjoitellut, ja itsekin kaipailen tuon sähikäisen huikeita höpinöitä. :)

    • Kiitos Mira sulle! Tulipas hyvä fiilis sun kommentista! :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta