”Tuleeko susta ikinä normaali?”

normaali-2

Olen muutamia kertoja saanut fitnesslajien ulkopuolella olevien henkilöiden kanssa keskustellessa kysymyksen, että mitä tapahtuu fitnesskisaamisen jälkeen ja tuleeko musta ns. ”normaali”. Kysymykset ovat siis tulleet ihan kiinnostuneessa ja uteliaassa mielessä, ja olen kokenut juttutuokiot ja pohdinnan aiheesta aika mielenkiintoiseksi. Miten käy treenin ja ruokailun? Laskenko aina makroja? Syönkö samalla lailla kuin kilpaurani aikana? Treenaanko edelleen salilla ja heittelenkö voltteja?

Huomaan omassa toimintamallissani aina saman tutun kaavan joka kilpailukauden jälkeen. Alkuun pidän hyvin tarkkaan kiinni treeneihin ja ravintoon liittyvistä rutiineista. Tämä on toisaalta mielestäni ihan luonnollinen jatkumo sille, kun tätä jämptiä höökiä on noudattanut kuukausitoilkulla. Olisihan se outoa, jos kaikki loppuisi kerrasta kuin seinään, ja muutenkin pidän siitä mitä teen. Kilpaurheilu ei ole itselleni mitään kertaluontoista projektia, vaan nautin sen toteuttamisesta pitkäjänteisenä ja suunnitelmallisena jatkumona. Päämäärätön haahuilu ei ole oma juttuni.

Fitness kilpaurheilulajina kun ei ole mitään hyvinvointiliikuntaa, niin tässä joutuu käymään välillä siellä hyvinvointiviivan alapuolella, ja tällä on omat seurauksensa. Näiden kanssa kanssa voi kuitenkin taiteilla onnistuneesti, ja selvitä ehjin nahoin, jos pelaa korttinsa oikein. Kisakauden jäljiltä aineenvaihdunta on sekaisin, nälkä on usein kova ja keho voisi imeä ruokaa vaikka millä mitalla. Kun pidemmän aikaa on malttanut ajaa itsensä systemaattisesti tästä tilasta ulos, niin keho ja aineenvaihduntakin rauhoittuu.

normaali-3

Heti kisarupeaman päättymisen jälkeen kroppa on vielä melko herkillä, jolloin oma toimintani pysyy erittäin jämptinä kropan sitä vaatiessa. Mitä pidemmälle kuitenkin kisakauden päättymisestä mennään, niin huomaan itsessäni niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin muutoksia, jotka hyvin pitkälle varmaan kävelevät käsi kädessä. Treeni- ja ruokamäärät muovaantuvat, kehon rasvaprosentti palautuu, voimatasot kasvavat ja kovassa iskussa ollut hapenottokyky tippuu. Muutokset toiminnassani (ja sen seurauksena myös tuntemukseni kehossa) tapahtuvat siis itselläni pikkuhiljaa ikään kuin huomaamatta. Tietynlainen jämptiys alkaa hiljalleen hellittää etenkin ravinnon osalta ja rutiinit muovautuvat kehityskauteen sopivammiksi.

Olen vasta nyt loppusyksystä alkanut tuntea sillon tällöin oikeaa kylläisyyttä ja ähkyä, kun kisoista on vierähtänyt kahdeksan kuukautta. Nälkä on vihdoin kadonnut ja samassa ajassa rasvaprosenttinikin on palautunut selkeästi sinne normaalin puolelle. Tilanne on siis vihdoin normalisoitunut, ja samassa oma ajatusmaailmanikin on alkanut ”tavistelemaan” yhä enenemissä määrin, vaikka elämässä isona osana on kaudesta riippumatta tuo urheilu.

Kilpailuista palautuminen siis kestää oikeasti aivan hemmetin pitkään, ja uskonkin, että ongelmia lajin parissa syntyykin, kun tätä ei osata oikeasti tiedostaa. Hauskana faktana muistan ensimmäisten kisojen jälkeen fiilistelleeni kaksi viikkoa kisojen jälkeen, kuinka olen palautunut ja valmiina uuteen preppiin. Haha! Kokemus tuo sitä varmuutta sekä järkeä vintille, mutta niin elämä kuin urheilu on jatkuvaa oppimista, ja välillä pitää feilata, että voi onnistua.

normaali

Mitä sitten kun en jonain päivänä enää paina menemään kilpaurheilijan roolissa? Sitä en osaa sanoa, mutta uskoisin monipuolisen ja tavoitteellisen treenin sekä kiinnostuksen ravintopuolella kulkevan mukana aika pitkälle elämässä. Toisaalta ihan sitä ”tavallista” ruokaa syön nytkin ja pullaa sekä jäätelöä tulee nautittua viikonkin varrella tälläkin hetkellä. Saunaolusen voin juoda viikonloppuna, ja perunoiden sekä lihan kanssa voi olla kastiketta. En siis usko, että elämäni tarvitsee kovin radikaalisti muuttua kilpailu-uran jälkeenkään.

Sen minkä tiedän varmasti, että joskus hamassa tulevaisuudessa, kun viimeinen kilpailuni on pistetty pakettiin, niin ajan pikkuhiljaa itseni ja aineenvaihduntani suunnitelmallisti ulos viimeisestä kisarupeamasta kuten muidenkin kilpailukausien jälkeen. Elämä ja aika tekee sitten hiljalleen tehtävänsä, ja muokkaa toimintaani ja elämäntyyliäni sellaiseksi, kuin sen kuuluukin sen hetkisessä elämäntilanteessa olla. Se millaista se sitten aikanaan on, jääköön vielä mysteeriksi.

Treenien puolesta oma pitkäjänteinen tavoitteeni on pitää kroppa sellaisessa iskussa, että joskus perhepotretissa koko perhe voi heittää yhtäaikaa voltin ja eläkeiän alkaessa seistäisiin edelleen käsillä. Pitäähän niitä konkreettisia tavoitteita olla :D

Rauhallista sunnuntai-iltaa! ♥

Edellinen juttuni: Tuunaa kahvisi – 4 helppoa ja herkullista kahvireseptiä!

Seuraa minua:
Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen

Elämää pienten rintojen kanssa

pienet-rinnat

Tissit, lollot, melonit, ryntäät, pamelat, kannut ja hinkit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä! Sain sunnuntain koottuun skeidakommenttipostaukseen eräältä lukijaltani henkilökohtaisen kysymyksen, että miten olen oppinut hyväksymään pienet rintani. Itse en oikeastaan kyllä koe kysymystä edes kovin henkilökohtaiseksi, sillä tissi on minusta ruumiinosa siinä missä muutkin. Jollain on pitkät varpaat ja toisella lyhyet. Toisella on isot tissit ja toisella pienet.

Itselläni ei ole koskaan ollut kovinkaan kummoista rintavarustusta. Täysin olematon se ei ole kuitenkaan koskaan ollut, mutta tuskinpa kukaan niitä on päässyt koskaan isoiksi lolloiksi kutsumaan. Edustavien bikiniyläosien löytäminen on kuitenkin aina ollut haastavaa, ja syvään uurretut kaula-aukot olen voinut sivuuttaa jo lähtökohtaisesti. Urheilu on tietty ajansaatossa verottanut etumuksen täytettä, sillä se mistä rasva lähtee, ei todellakaan aina ime sitä samalla tavalla takaisin. Todettu juttu, haha!

Olen aina ollut hyvin sinut kroppani kanssa kokonaisuutena. Pystyn käsittelemään myös omia ”puutteitani” huumorin avulla, ja oikeastaan en edes koe millään tasolla, että oma kroppani olisi mitenkään puutteellinen pienienkään rintojen kanssa. Jotenkin koen pienen rintavarustuksen sopivan itselleni ja omaan kehooni. Varsinkin, kun oma kroppani on kisakaudella pienemmissä rasvoissa, olen usein huomannut vähänkin ylimenevän toppaamisen omassa peilikuvassani jotenkin ”sopimattomalta” omaan vartalooni. Ihan kuin siinä olisi jotain, joka ei siihen kuuluisi. Tässä samalla vastauksena muutamaan kertaan saamaani kysymykseen: en ole ottamassa silikoneja. Miksi ottaisin? Olen hyvä juuri näin.

pienet-rinnat-3

Oma vartaloihanteeni osuu näin abstraktisesti ilmaistuna sinne atleettisen kategorian suuntamille, ja atleettisissa vartaloissa on täysin tavallista, ettei rintavarustusta juuri löydy alhaisen rasvaprosentin myötä. Ihanteeseeni ei toki kuulu todellakaan välttämättä tuo alhainen rasvaprosentti, mutta se ei myöskään itselläni vaadi muodokkaita rintoja. En todellakaan tällä tarkoita, etteikö atleettiseen vartaloon sopisi tai voisi sisältyä isommat rinnat, ja etteikö ne näyttäisi muilla hyvältä. Oma ihanteeni oman vartaloni kohdalla jollain tavalla osuu sinne atleettisen puolen toiseen lokeroon.

Entä se naisellisuus? En ole koskaan kokenut, etten olisi yhtään naisellinen ilman merkittävää rintavarustusta, en edes lähellä kisakuntoa, jolloin loputkin rasvakudoksen rippeet rintafileideni päältä huutavat soronoo ja ottavat reteästi ritolat. Naisellisuus muodostuu minusta kokonaisuudesta, eikä vain yhdestä pienestä kehon ulkoisesta osatekijästä. Ja joo, en ehkä voi käyttää täysin samoja vaatteita, kuin muhkeammat etumuksen omaavat ystäväni, mutta eiväthän hekään voi käyttää kaikkia samoja kuin minä. Jokaisen vartalo on oman muotoisensa, ja itsensä kantaminen sekä naisellisuuden esiintuominen on mielestäni hyvin pitkälle asennekysymys.

Ja mitä miesrintamalle tulee, niin omien empiiristen havaintojeni pohjalta kukaan pienirintainen tuntemani naispuolinen henkilö ei ole jäänyt ilman miesseuraa, tai ainakaan se ei ole riippunut rintojen koosta. Satunpa tietämään aika monta miesmagneettia, jolla rintavarustuksen koko ei ole se valttikortti (tai sitten itseasiassa se voi olla juurikin se, sillä makuja on monenlaisia), mutta kilpakosijoita on riittänyt vaikka millä mitalla.

pienet-rinnat-2

Ja näin lopuksi koottuna pienten rintojen etuja omien hajatelmieni pohjalta:

  • Ei ole tiellä treenatessa.
  • Voi valita urheilurintsikat myös sieltä light tai medium support osastolta, joita suurinosa urkkatopeista tuntuu olevan, eli valikoima on suurempi.
  • Olkaimettomat rintsikat toimivat paremmin ja pysyvät paremmin päällä.
  • Kertyvän iän ja painovoiman summa ei aiheuta niin rajua inflaatiota puskureissa.
  • Jälkikasvun siunaantuessa imetystouhut eivät myöskään iske niin lujaa rintavarustukseen.
  • Avonaiset yläosat näyttävät lähes aina säädyllisiltä, kun tissivakoa ei yksinkertaisesti ole.
  • Niistä voi heittää letkeää läppää, eikä kukaan niistä koskaan häkelly. Koetapa samaa isoista puskureista, niin johan alkaa posket lehottamaan! ;)

Leppoisaa keskiviikkoiltaa tasapuolisesti itse kullekin rintojen koosta tai kokomieltymyksistä huolimatta! ♥

Edellinen juttuni: Skeidakommenttien parhainta satoa