KUN SYÖMINEN JA TREENI AIHEUTTAVAT STRESSIÄ

*Sisältää mainoslinkkejä

syöminen ahdistaa

Ahdistaako omista rutiineista poikkeaminen? Kauhistuttaako tilanteet, joissa omaa ruokavaliota ei pystykään toteuttamaan? Meneekö nuppi aivan solmuun, kun pöpö valtaa, eikä treenille pääse pariin viikkoon? Näistä henkisen puolen asioista on kyselty allekirjoittaneelta ja paljon, ja tänään vähän sohaisen lusikkaani näiden asioiden suuntaan. Haluan ehdottomasti korostaa, että tässä tekstissä en ota kantaa oikeisiin syömishäiriöihin, eikä minulla ole kokemusta näistä.

Mitä enemmän näihin aiheisiin olen blogissani uppoutunut, sitä laajemmin omiin silmiini paljastuu totuus oman mussuttelukuplani ulkopuolelta. Okei okei. Suomessa kärsitään lihavuusepidemiasta. Samaan aikaan kuitenkin on kasvava määrä toista ääripäätä, jossa hyvinvointia ja vähärasvaista kehoa tavoitellaan pahoinvointiin ja uupumukseen asti. Terveellinen ja hyvinvoiva elämäntyyli? You wish. Jos ei nyt ihan syömishäiriöön asti olla monien osalta päästy, niin ainakin ollaan päästy siihen, että syöminen ahdistaa ja treenistä on tullut pakkopuurtamista, josta joustaminen voi pistää vintin aivan umpisolmuun.

Miten tästä kuviosta pääsisi pois? Se tietty on helpommin sanottu kuin tehty, eikä kenellekään tuskin voi sanoa mitään raamattuun iskettyä ratkaisuehdotusta tähän. Jokainen miestä täällä maapallon päästä käpöttelevistä jalkapareista on yksilö, ja omat ajatuskaaviot ja aivosolujen toiminta on muodostunut oman kokemusperänsä pohjalta. Jotain pähkinää voisin kuitenkin tarjota purtavaksi, vaikka mikään psykologi en olekaan.

syöminen ahdistaa

Ehkä ihan ensimmäiseksi jokaiselle näiden (tai ihan minkä tahansa muidenkin) haasteiden kanssa painivien suosittelisin antamaan itselleen pientä armoa. Jokainen meistä kun on vain ihminen, eikä erityisiä supervoimia ole tuskin kellään. Meistä jokainen kohtaa elämässään kaikenlaista kuraa, välillä ryssii asioista ja jokaisella meillä on myös ne henkiset haasteensa. Se on ihan okei, ja kuuluu elämään. Kun antaa hieman liekaa itselleen, ja pääsee itsensä soimaamisesta irti, voi monikin asia muuttua jo valmiiksi hieman helpommaksi. Ei tarvitse olla täydellinen, vaan saa olla hieman tai enemmänkin rosoinen. Ihan kuten kaikki muutkin, vaikka nämä harvalla ulospäin näkyykään. Häpeää ei siis suotta tarvitse kantaa siitä, että on vain ihminen.

Olen itse saanut erään henkisen valmentajan luennolla ehkä parhaimman vinkin koskaan. Kun alkaa ahdistamaan ja stressaamaan, heitä itsesi sohvalle. Hengitä syvään ja kuuluta mielessäsi, että nyt kaikki ahdistus ja stressi tänne vaan! Antaa  tulla vaikka kasapäin, ja tässä meitsi lojuu ottamassa sitä avosylin vastaan. Eli jo ihan se, että ottaa sen takaraivossa surraavan ahdistuksen ja stressin vastaan täyden blokkaamisen ja maton alle lakaisun sijaan, voi jo tehdä ihmeitä. Näin niitä on edes käytännössä mahdollista käsitellä, ja edes pikkuisen helpompi saavuttaa ymmärrystä itsestään. Miksi niitä tuntee? Mikä omaa ajattelua ja käytömallejaan ohjaa?

Kehittyäkseen haluamassaan asiassa on usein jouduttava poistumaan sieltä kuuluisalta mukavuusalueelta ja kokeiltava ottaa rohkeasti askel sinne oi-niin-kaamealle epämukavuusalueelle. Tämä toimii usein myös niin fyysisessä kuin henkisessä harjoittelussa. Tylsästi sanottuna, on siis vain ensin uskallettava koettaa, ja katsoa mitä käy. Yleensä seuraamukset eivät olekaan niin tuhoisia, vaan päinvastoin. Vihdoin, kun uskaltautuu ottamaan pienen loikan pois sieltä vanhojen tapojen ympyrästä, voi huomata, että perskules, tämähän toimii.

syöminen ahdistaa

Pienillä muutoksilla edeten ja huomaten, ettei homma olekaan niin fataalia ja pienistä jutuista kiinni, voi haalia kokoon lisää rohkeutta ja itseluottamusta siihen, ettei hommat kaadu kokoon, vaikka antaakin vähän liekaa itselleen. Elämä saati syöminen ei tosiaankaan ole niin vakavaa, ja juurikin hiljaa edeten on usein paras tapa edetä kohti tasapainoa, eikä koko hommaa tarvitse saati kannatakaan pistää kerralla uusiksi. Näin pysyy vinttikin muutoksessa mukana, kun on sopivasti prosessoitavaa kerralla. Pieni haukku on helpompi niellä.

Otetaan käytännön esimerkki. Treenaat kuusi kertaa viikossa aivan jäätävällä teholla, ja syömisesi on tarkkaan laskettua. Et uskalla vähentää treenimäärää saati lisätä ruokaa, vaikka tulokset ovat junnanneet jo jonkin aikaa, ja olo on henkisesti ja fyysisesti uupunut. Ruuan lisääminen tai kulutuksen vähentäminen tarkoittaisi päässäsi auttamatta lihomista, joten eihän sitä nyt voi lähteä toteuttamaan. Ajatus rutiinien muokkaamisesta ja enemmän syöminen ahdistaa. No mitä tässä voisi harkita tekevänsä?

Kuppia ei tarvitse keikauttaa kerralla kumoon ja pistää elämää risaiseksi, vaan pienellä siirrollä lähteä totuttelemaan itseään ja etenkin sitä päänuppia siihen, että asioita voisi tehdä toisinkin. Yhden viikoittaisen treenin pois pudottaminen ja pikkusiirrolla ruokavaliota rentouttaen voidaan päästä jo älyttömään hyvään alkuun. Kovasti ahdistuneelle tämä voi olla jo iso loikka parempaan suuntaan. Kun pystyy itse käytännössä toteamaan, että kappas kepposta, eihän tässä kuinkaan käynyt, niin tämä luo itsevarmuutta ja luottoa mahdollisia seuraavia askeleita varten. Tämänkaltaiset muutokset, jotka ennen ovat merkinneet vain manaatiksi muuttumista, eivät tuhonneetkaan yhtään mitään, vain loppupeleissä toivatkin erittäin positiivisen lopputuleman, saavat innostumaan.

Usein nämä siirrot, joita eniten pelätään, tuovatkin juuri päinvastaisen tuloksen. Liiallisen treenimäärän vähentäminen ja sapuskamäärien nostaminen vähänkään järkevämmille sfääreille käynnistääkin jumittuneen aineenvaihdunnan ja väsähtäneen kropan. Kroppa lähtee muokkautumaan silmissä, lihaspaineet kasvavat kun hiilaria löytyy enemmän koneesta, pihvi alkaa pyöristyä ja kroppa ihan tiivistyy silmissä. Treenitehot kasvavat, tulokset paranevat, palautuminen tehostuu, treenimotivaatio nousee uusiin sfääreihin sekä potkua ja intoa alkaa löytymään arjestakin kummasti enemmän. Enää ei kiukutella poikaystävällekään ja flunssakierrekin selätetään. Trust me, näitä on meinaan nähty, eikä ihan vain yhtä kertaa. :D

syöminen ahdistaa
Puma-paita: TÄÄLTÄ* // Saumattomat trikoot: TÄÄLTÄ*

Itsensä hyväksyminen vikoine kaikkineen voi olla aika terapeuttinen tilanne, eikä kenenkään tarvitse oikeasti olla täydellinen tai edes pyrkiä siihen. Jokaisella meistä on omat pienet (tai isotkin) vikamme, joten turha siitä on itseään läksyttää. Hyväksy siis rohkeasti se, että on ihan okei, jos kuppi menisikin välillä nurin. Kokeile rohkeasti astua myös sinne epämukavuusaluelle, ja ota ne epämiellyttävät tunteet avosylin vastaan. Kaiken ei tarvitse mennä nappiin heti ykkösellä, mutta jokaisesta pienestäkin siirrosta saa ja kuuluukin olla ylpeä sekä repiä sitä iloa irti. Pienistä puroista kasvaa helposti iso virta, joten nyt ripaus rohkeutta, uteliaisuutta ja positiviista itsepuhelua kehiin, niin kyllä se kuules siitä. Ja muista, että sinäkin olet vain ihminen. <3

Rohkeaa viikonvaihdetta joka kupoliin!

Vilkaise myös:
Miten päästä eroon kitukaloreista ja säästöliekistä?
& Jos te kiinteytymistä tavoittelevat naiset vain söisitte

Edellinen juttuni:
Mitä päälle? 9 x täydellinen neule

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen

MITEN SELVIÄN NOUSEVAN ELOPAINON KANSSA?

*Sisältää mainoslinkkejä

Tättärää! Lisää painoa kehiin! Melko pitkäksi venähtänyt kisakausi paukuteltiin muutama viikko sitten vihdoin plakkariin, ja sehän tarkoittaa sitä, että on aika palautua vähän enemmän sinne normaalien rasvavarantojen pariin. Pientä pehmenemisen trendiä on omassa varressani jo mahdollista havaita, ja nykytilanteeseen olisikin tarkoituksena rohmuta heittämällä useampi kilo sitä rehellistä silavaa. Eilen edesautetoin asiaa vetäisemällä huiviin aimosatsit lukuisien santsiannosten kera vaivalla väännettyjä juhlatarjoiluja (snäppiseuraajat tietävät panostukseni, hah!) kihlajais-valmistujais-tuparikekkereissämme, ja aijjettä muuten maistui!

No miten minä sitten selviän tämän asian kanssa? Miten pää pysyy kasassa, kun alkusyksyn lempparifarkut jäävätkin pieniksi ja housunnappi puristaa? Mitä nuppi siihen tuumaa, kun hihan suusta esiin singahtelevat lihakset vaipuvat piiloon rasvakudoksen alle ja sixpäkki pehmenee silmissä? Ai siis miten? No kiitos kysymästä, mä pärjään oikein hyvin! Suoraan sanottuna, aijjettä! Kuinka helmeä! Mitäpä sillä sikspäkillä muutenkaan täällä hyisessä Suomessa tekisi. ”Winter is coming” sanottiin Game of Thronesissa, ja tuohan pitää paikkansa. Eipähän palele talvella.

Painolukema tuntuu olevan lukemattomille naisille ihan järisyttävän tärkeä. Peilikuva miellyttää edes jossain määrin niin kauan, kunnes käydään vaa’an päällä ja huomataan, että hittolainen. Yksi kilo liikaa! Siis yksi kilo! Sen jälkeen pelihousut repeävät liitoksistaan, vaikka vielä kaksi minuuttia sitten ne tuntuivat päältä ihanan istuvilta ja imartelivat kinttuja täydellisesti.

Oma normaalipainoni pyörii nykytilassaan helposti siellä yli 60 kilossa, ja sanotaanko näin, että 61 taitaa olla se alin, mihin se on tavoitteellisen salitreenin jälkeen normaalitilassaan iskostunut. 65 kiloon ihan tieten tahtoen yritin vuonna 2014 päästä, mutta piru vie, kun jäi puolesta kilosta kiinni ennen kuin oli aika lähteä kiristelemään uutta kisakautta kohde n. Olisi ollut meinaan hauska tuokin rajapyykki tällaisena 156 senttisenä viipottajana rikkoa, ja ihan toden totta tämä oli oikeasti tavoitteenani pelkästään huvin vuoksi ja urheilun kannalta, hah!

Mun olisi aivan turha lähteä havittelemaan mitään muuta painolukemaa tai rasvamäärää, koska siinä ei yksinkertaisesti olisi minkään tason järkeä. Jos haluan pysyä terveenä, saada kehitystä, jaksaa treenata sekä jaksaa ylipäätään elää ja sähköttää hyvällä fiiliksellä eteenpäin, niin parempi mun on ottaa se luonnollinen laardi avosylin vastaan. Vatsalihakset mitä luultavammin taas putkahtavat tuttuun tapaan piiloon, ja nuo XS-koon farkut vaihdetaan taas tässä jossain vaiheessa suurempiin. Itsehän meinaan omistan kilpaurheiluni puolesta peruskuteista kaksi vaatemallistoa, kun samoja farkkuja ei voi ympäri vuoden käyttää.

Jokaisella meistä on myös jonkin asteinen geeniperimässä isketty ”set point”, johon keho pyrkii hakeutumaan. Tässä rasvaprosentissa keholla on usein luontaisesti parhain olla, ja tätä vastaan voi olla jatkuvalla syötöllä hieman haastava taistella. Tässä tapauksessa korostaisin erityisesti tuon set pointin rasvaprosenttia, sillä jos esimerkiksi naispuolinen henkilö sattuu vähänkään menestyksekkäästi salin puolelle eksymään, niin varteen tarttunut lihasmassa yleensä tuppaa näkymään myös siellä rasvattomassa kehonpainossa. Vaikka rasvaprosentti olisi sama, niin vaakalukema voi olla melkoisen eri sfääreissä ilman, että henkilö olisi muuttunut täydelliseksi virtahevoksi. Itsehän en siis voisi millään tasolla hyvin vähänkään pidempään pörrätessä samoissa painolukemissa, mitä esimerkiksi kuusi vuotta sitten pyörin.

Aim’n-collegepaita: TÄÄLTÄ* // Superstretch-farkut: TÄÄLTÄ*

Asettuu se vaakalukema sitten mihin tahansa, niin eiköhän se tässä elämässä ole tärkeintä, että itse voi oikeasti hyvin ja puhtia sekä intoa riittää. Elämä ei ole niin vakavaa, eikä painolukemankaan pitäisi tehdä siitä elosta sen kummoisempaa varsinkaan silloin, mikäli on kyse täysin terveestä ja normaalipainoisesta (tai ennemminkin normaalirasvaisesta) ihmisestä. Jos kyljessä on vähän pehmoista ja olkalihas ei pingota kireänä hihan suusta, niin nainen voi silti olla aika upea tapaus.  ;)

Sopivan painavaa viikonvaihdetta! ;)

Vilkaise myös:
Miltä näyttää 156cm ja 61kg?
Miksi normaalipainoiset pelkäävät painonnousua?
Miksi paino nousee, kun syö hiilareita?
Edellinen juttuni:
Mitä päälle? 10 x päivän asut!

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen