KUN KERRAN TULIN SIELTÄ KAAPISTA ULOS

*Sisältää mainoslinkkejä

kaapista ulos

Eilen sitten kerroin julki sen, mitä olin lataillut jo jonkin aikaa. Sinne heitin ammattilaiskorttini ja urheilu-urani pois minusta ihan julkisesti, ja tulin kaapista ulos (klik). Pieni poruhan siinä silti pääsi ja juuri ennen asian julkistamista sydän tykytti ehkä kolmeasataa. Jännitti ja vatsassa asti puristi. Yllätyin hieman tästä omasta reaktiostani, sillä itseni kanssa olin tämän asian käsitellyt jo aikoja sitten. Muutamat itkut oli joskus tirautettu, mutta niistä nyt oli jo aikaa. Tämän vuoksi yllätyin täysin, kun löysin itseni puolipaniikin vallasta vääntämästä kyyneltä siinä vaiheessa, kun sormi lojui siinä ”julkaise”-liipasimella.

Itsehän en halunnut tehdä tästä sen suurempaa numeroa, ja siinä ehkä yksi syy, miksi tätä julksita jakamista viivyttelinkin. Toki olinhan mä huudellut sitä kavereille ja puolitutuillekin jo pidemmän aikaa, jos olivat sattuneet kyselemään. Silloin sen toteaminen olikin sellaista vaivatonta ja keveää, ja se oli helppo aina tokaista ohimennen ilman sen suurempaa valokeilaa.

No miltä on nyt tuntuu, kun kaapista on tultu? Hemmetin hyvältä, kiitos kysymästä, hah! Tuntuu, että voin puhua monista asioista astetta avoimemmin, kun voin heijastaa omaa kokemusmaailmaani rehdisti ja rehellisesti käsittelemieni asioiden kyljessä. Paljon asioita olisi meinaan jo aiemmin tehnyt mieli kertoa tuon kilpaurheilun lopettamisen ja sen mukana tulleiden ilmiöiden sekä kokemusten kannalta. Esimerkiksi oman kehoni muutoksesta (tai oikeastaan siitä, ettei se ole muuttunut ainakaan huonompaan, vaikka kisalavat ovat takana päin) ja siitä, miksi olen painellut menemään syyskuusta asti ilman ruokavaakaa tai oikeastaan vielä ilman minkäänlaista ruokavaliota. Ihan nyt näin esimerkkeinä.

Koko kilpaurheilu-minästä luopuminen on ollut siis itselleni yllättävän helppoa. Tämän vuoksi olen koko ajan tiennyt, että päätös on ollut täysin oikea. Siitä on myös ajan edetessä tullut yhä helpompaa. Urheilu-Suomessa (huikea dokkarisarja YLE Areenassa btw) Sievisen Jani tiivisti hienosti asian. Kun kilpaurheilun vaatimukset väistyivät sen lopettaessa tieltä, niin eteen avautui niin uudenlainen maailma, ja niistä normaaleista asioista nauttiminen olikin ihan uutta, ihanaa ja mielettömän ihmeellistä. Pystyin samaistumaan tähän täysin. Ja ei. En tässä nyt vertaa itseäni Jani Sieviseen, vaan samaistun lähinnä hänen tuntemuksiinsa (nämä urheilumaailman vertauskuvat tuntuvat meinaan menevän välillä jengin tunteisiin).

Yhtäkkiä ei ollut mitään ”rajoitteita”, mitä urheilu-urallani oli ollut. Toki suurimman ”vapautuksen” koin jo vuosia sitten, kun vaihdoin joukkueurheilusta yksilöurheiluun. Ei tarvinnut olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan läpi viikkojen, kuukausien ja vuosien. Ei tarvinnut skipata sukujuhlia, opiskelijareissuja tai ystävien illanviettoja, koska oli treenit, treenileiri tai kisaviikonloppu. Pystyi ottamaan normaaleja duuneja vastaan. Sai vihdoinkin hakea niitä oman alan kesäduuneja ja vaikka matkustella kun siltä tuntui.

Viime syksynä kun vielä huomasi, ettei tarvinnut priorisoida treenejä enää ollenkaan, reissun päälle pystyi lähtemään ilman minkään näköisiä eväitä, tulevaisuutta sai suunnitella ilman kilpailukausia, ja sai vaan elää ”elämä ykkösenä”, niin olihan se aika mieletön uusi maailma, kun mitään erityistä kilpaurheilun huomioon ottamista ollut eikä olisikaan tulossa. Toki nämä eivät koskaan mulle mitään riippakiviä olleet (päin vastoin), mutta oli se silti ihan uusi maailma omassa näkökentässä.

Koska tiedän, että lukijoitani kiinnostaa myös se kehonmuokkaus, niin kurkataanpa vähän vielä siihen. Jotenkin sitä ajatteli, että kyllä se kilpaurheilun lopettaminen tulisi näkymään myös ulkokuoressa, koska etenkin ruokavaliolle en nähnyt enää tämän jälkeen mitään erityistä syytä tai motivaatiota. Tavoitteellisempi ruokavalio oli astunut mukaan juurikin sen kyseisen kilpaurheilulajin luonteen ja vaatimusten vuoksi, joten miksi mä sitä ruokavaakaa ja tiettyä ravintojakaumaa enää tarvitsisin. Miksi minun pitäisi muutenkaan näyttää miltään tietyltä, kun nyt sitä elämää elettiin nyt vain itseäni, ei itseäni ja kisasuoritusta varten.

Vaikka se ulkokuori ei ole koskaan ollut minulle mikään maata mullistavampi juttu tai aiheuttanut koskaan kriisejä (eikä edes syy, miksi vaparifitnessiin lähdin), niin olen ollut suorastaan positiivisesti yllättynyt, kuinka hyvin tuo keho on vastaanottanut melkoisesti löyhemmän asennoitumisen safkaamiseen. Paino on yllättäen hieman alempi kuin koskaan aiemmin kilpakausien ulkopuolella, treeni kulkee aivan hemmetin hyvin, ennätykset paukkuvat ja tämän rungon ulkoasukin osuu omaan makuuni. Vahva, sopivan pehmeä ja atleettinen. Toki treenirintamalla meno on jatkunut melkolailla samana kuin aiemminkin, ja jos ulkomuotoa mietitään, niin se kehityshän tehdään sillä treenillä (etenkin raskaiden lisäkuormien kanssa) ja riittävällä ravinnolla.

kaapista ulos
Reebok-crop top: TÄÄLTÄ* // Adidas-shortsit: TÄÄLTÄ* // Tennarit: TÄÄLTÄ*

Voin siis täysillä rohkaista tiukan treenaamisen ja takakireän syömisen kanssa kamppaileville, että ei se homma siitä käsiin levähdä, jos vähän (tai enemmänkin) siitä höllää. Toki itselläni homma ei ollut koskaan omaan makuuni liian jäykkää tai ahdistavaa. Se oli ihanaa, koska intohimo sitä omaa juttua kohtaan roihusi niin voimakkaasti. Oli aivan mahtava antaa niille omille unelmilleen niin paljon ja välillä enemmän, eikä se koskaan tuntunut uhraukselta tai ahdistavalta. Siksi siitä toteuttamisesta luopuminenkin oli niin helppoa, koska koko homma oli ollut alusta asti omasta puhtaasta halustani. Ei ollut paineita. Vain intohimo, rakkaus ja tahto.

Nyt ehkä vähän eksyttiin siitä punaisesta langasta, enkä oikeastaan tiennyt, mikä sen alunperin tässä piti ollakaan. Joka tapauksessa aivan valtava KIITOS teille kaikille aivan ihanista viesteistä! Olette kultaa! <3 Kaikkiin en ole vielä kerennyt vastailla, mutta pian pian!

Kuumottelevaa viikonloppua, ja muistakaa se aurinkorasva!!! T. Mutsis!

Kurkkaa myös:
& Kehitykseni fitnessin vapaaohjelmissa (kaikki vaparini)
Kilpaurheilijan lyhyt ja synkkä elinkaari

Edellinen juttuni:
Urheilu-urani on tullut päätökseen

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram

URHEILU-URANI ON TULLUT PÄÄTÖKSEEN

urheilu-urani

Näinhän se homma nyt otsikon mukaisesti on, eli mun kilpaurheilu-ura on nyt tullut päätökseen. Viime syksyinen Olympia jäi siis viimeiseksi kilpailukseni, ja koin, että tähän oli hyvä lopettaa. Alla olevalla videolla kerron huomattavasti enemmän niistä syvemmistä syistä, fiiliksistä ja jatkosta, joten turhaanpa sitä tässä tekstiksi puran.

Laitapa siis tuo pätkä pyörimään, niin tiedät miksi, milloin ja mitä nyt?

Tällaiseksi jysähti mun lista kilpaurheilun puolella tiivistetysti:

IFBB Pro Fitness:
Olympia 2017 9.sija
Toronto Pro Supershow 2017 1.sija
Arnold International 2016 11.sija
Nordic Pro 2015 3.sija

IFBB Fitness:
SM 2014 1.sija
Arnold Amateur Europe 2014 1.sija + overall-voitto
SM 2013 1.sija
EM 2013 3.sija
MM 2013 6.sija
Fitness Classic 2013 2.sija
Arnold Amateur Europe 2013 5.sija

Kilpacheerleading:
EM 2012 3.sija (ryhmästunt naiset)
SM 2012 2.sija (ryhmästunt naiset)
EM 2009 3.sija (ryhmästunt naiset)
SM 2009 2.sija (ryhmästunt naiset)
EM 2008 2.sija (yksilö aikuiset)
SM 2008 1.sija (yksilö aikuiset)
EM 2007 2.sija (yksilö aikuiset)
SM 2007 1.sija (yksilö aikuiset)

 

Toki ikinä ei pitäisi sanoa ei ikinä, mutta enpä sitä usko, että lähivuosina kisahommiin olisin enää lähdössä. Nyt on hyvä näin, ja kova treeni sekä tykitys jatkuu edelleen, koska miksi lopettaisin jotain, josta suuresti nautin. Käytännössä mikään ei ole muuten muuttunut, mutta niitä kisoja ei vain nyt ole näkövinkkelissä. Varsinainen ”ura” on siis paketissa, mutta urheilu on edelleen elämässäni vahvasti läsnä. Nyt mä lähden seuraavaksi salille kyykkäämään, koska se vaan on todella jees!

Häikäisevän aurinkoista viikonloppua!

Kurkkaa myös:
Kehitykseni kisakuvissa 2013-2016
& Toronto Pro Vlog – Ulkona nyt!

Edellinen juttuni:
10 x Miksi?!?

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram