KITISE HEI VIELÄ VÄHÄN LISÄÄ

*Sisältää mainoslinkkejä

Kiti kiti. Aijjettä kun sapettaa, joten taidanpa antaa aimolaidallisen tulla naamakirjan jaettuun artikkeliin, sillä näin minäkin saan ääneni kuuluviin, ja näytän, että älliä löytyy. Minäpä myös löysin tästä hyvän porsaanreiän, joten pistänpä tämän ajatukseni kiertoon, että tuokin tyyppi varmasti tajuaa, kuinka tyhmiä hänen ajatuksensa ovat. Ärsyttää lisäksi, kun työpaikalla minä en saanut itselleni uutta nitojaa, kun johto on niin itsekkäällä päällä, ja ruikutin tästä työkavereille koko päivän. Aina ajattelevat vain itseään, ja eilenkin kävivät ”muka kiinnostuneina” täällä juttelemassa kuulumisia pikkutakit päällä. Kyllä muualla vaan on asiat paremmin, mutta ei vaan täällä meillä.

Tuokin bimbo tuossa lehden kannessa keikkuu. Keksisi jotain parempaa tekemistä ja menisi oikeisiin töihin, kun minäkin raadan tuolla toimistolla päivät pitkät. Minä kyllä illan päätteksi teen valituksen elektroniikkaliikkeeseen, kun se typerä kesäesa ei osannut ulkomuistista kertoa mitä eroa oli niillä kahdella sähköhammasharjalla. Luulisi nyt, että pitäisi työpaikan saadessaan opetella koko elektroniikkajätin kaikki vimpaimet ulkoa!

Mikäli haluat tutustua vähän lisää ihmiskuntamme syvimpään sielunmaailmaan, niin kokeilepa lukea muutamien Iltalehtien artikkeleiden kommenttibokseja. Sieltä löytyy laadukasta analyysiä kaikesta ja vähän enemmästäkin. Aina ei kuitenkaan tarvitse kommunikoida edes netin välityksellä tuntemattomien kesken. Varsinkin joukossa nihkeys tiivistyy, ja mielipiteet lähtevät sauhuamaan, vaikkei niille välttämättä olisi kaikilla (tai kellään) edes aihetta. On alitajuisesti jopa yllättävän helppoa yhtyä yleiseen ilmapiiriin ja mielipiteeseen ensimmäisen avattua suunsa, sillä epäkohtiahan löytyy vaikka muille jakaa oli tilanne sitten mikä tahansa. Oli kyseessä sitten työyhteisö, joukkue tai opiskeluryhmä, niin negaaminen lähtee sikiämään ihan ennätysmäistä tahtia ja heikoista puolista muodostuu nopeasti se ainut totuus.

Elämä ei todellakaan ole täydellistä, eikä sen kuulukaan olla. Joka ikisestä asiasta tulet löytämään epäkohtia, jos niin tahdot. Tiedät sen valmiiksi jo itsekin. Toki överipositiivisuus voi toisinaan olla semisti rasittavaa, ja välillä näitä sateenkaarilla ja vaahtokarkeilla kuorrutettuja ihkutussettejä voi olla kerta toisensa jälkeen todella raskasta kuunnella tai lukea. Meillä on onneksi myös vapaus valita, mitä luemme sekä kenen kanssa vietämme aikamme, mutta ennen kaikkea myös mitä suollamme ympärillemme. Ripaus sitä ah niin ihanaa positiviisuusmoskaa ei välttämättä olisi pahitteeksi toisinaan itse kullekin omaa ja varsinkaan omaa ympäristöään raikastamaan. Niitä työyhteisön kikkeliotsia löytyy jo ihan riittäviin tältä planeetalta.

Positiivisuus ei kuitenkaan välttämättä tarvitse tarkoittaa juhlimisen aiheen etsimistä joka ikisestä tilanteesta. Jos kaadut nokka edellä koiranjätöksiin, niin ei silloin tarvitse ottaa naamakirjaa väkisin väännettyä hangon keksinä hohtavaa ihkuselfietä, että kylläpä on täydellinen päivä ja aurinkokin paistaa, vaikka naamasta löytyy naapurin mopsin ripulit ja sain tästä todennäköisesti salmonellan ja ebolan.

Positiivisuus on parhaimmillaan nimenomaan sitä, että et mene huutelemaan mammapalstoille kuinka naapurin Kirsi on muuten paska mutsi. Se voi olla myös sitä, että niin hyvänä kuin huonona päivänä osaat pitää mölyt mahassa, jos sinulla ei ole mitään hyvää tai oikeasti kehittävää sanottavaa. Realistinen saa ja on hyväkin usein olla, mutta liika oman todellisuuden tykittäminen (lue: jatkuva kitinä) muille voi olla moninkertaisesti raskaampaa kuin sen positiivisuuden ilosanoman kuunteleminen. Sinun todellisuutesi voi nimittäin poiketa hyvin paljon jonkun toisen jantterin todellisuudesta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö molemmat näistä voisi olla ihan yhtä hyviä todellisuuksia elää elämää. Sinä elät omassasi ja toinen toisessa. Simppeliä, eikö?

Yksi vaihtoehto positiivisuudelle on myös se, ettet myrkytä ympäristöäsi, vaan pyrit itse saamaan sinua häiritsevään asianhaaraan muutosta etkä tyydy mutisemaan selän takana. Positiivisuus voi myös olla sitä, että et tartu jokaiseen sinua vähänkin tökkäävään yksityiskohtaan vaan edes yrität katsoa asiaa laajemmin ja ymmärtää kokonaisuuden. Kaikessa hyvässä on aina jotain kuraa ja myös päinvastoin. Rapaa ja roskaa on siis ihan totta kaikkialla, mutta auttaako se ihan oikeasti ketään, jos nostat sen tässä(kin) kohdassa esille, ja kaivat jokaisesta asiasta ne ainoatkin epäkohdat?

Korkeavyötäröiset housut: TÄÄLTÄ* // Takki: TÄÄLTÄ*

Kaikissa negatiivisissa asioissa maailma ei ole ehdoin tahdoin sinua vastaan. Kaikissa negatiivisissa asioissa sinua ei välttämättä pyritä sortamaan, vaan joka asiassa ihan jokaista epäkohtaa ei pystytä sulkemaan pois. Kaikkia ei vain yksinkertaisesti voi tehdä millään ilveellä 100% tyytyväisiksi, mutta sen sijaan itse voit vaikuttaa sekä omaasi että ennen kaikkea ympäristösi tyytyväisyyteen enemmän kuin uskotkaan. Älä vihaa peliä, vaan opettele pelaamaan sen säännöillä. Jos et tykkää säännöistä, niin aina niihin voi yrittää itse hakea muutosta tai vaihtaa jopa kokonaan pelilautaa.

Kitinä tarttuu, mutta niin tarttuu myös hemmetin hyvä meininki. Älä siis ole kikkeli, vaan löysää mieluummin pantaa ja iske pientä pilkettä silmäkulmaasi. Kannattaa kokeilla. Se on huomattavasti mukavampaa sekä sinulle että poppoolle ympärilläsi! ;)

Leppoisaa ja löysäpantaista viikonloppua!

Kurkkaa myös: Iltasanomien kommenttiboksi kertoo totuuden!

Edellinen juttuni: Tämä on mun elämäni

♥  SEURAA MINUA  ♥
Bloglovin // Facebook // Instagram // YouTube
Snapchat: piiapajunen

MITEN SÖIN TEININÄ?

Voi niitä huikeita teinivuosia! Tähän aikaan protskubuumista, ruokavalioista ja ”Jutta ja superdieeteistä” ei ollut kenelläkään tietoa, ja syötiin sitä mitä tarjolla oli. Ennen paistettiin pannukakkuja, ja nyt lasketaan kaloreita. Lihomista en koskaan pelännyt eikä kiinteistä pakaroista ja sikspäkin esiintaikomisesta höpisty lähipiirissäni. En tiedä oliko se tällöin niin ilmoillakaan, ja somessa silloin oli in vielä IRC-galleria ja Facebookista oli juuri tullut iso juttu. Belfieitä ei tunnettu, fitness-termiin ei törmännyt missään, ja kukaan ei esitellyt vatsalihaksiaan somekuvissa. Vaikea sanoa, olisiko erilaisessa some-maailmassa eläminen vaikuttanut millä tavalla omaan tai ympäristöni toimintaan, mutta toisaalta en rehellisesti usko, että omaa lujaa päätäni olisi kovin helposti käännytetty. Olen meinaan ollut jo nuoresta asti aika tiukka likka periaatteissani, ja ”hömpötyksiin” en ole sortunut, heh.

Urheilun ravinto-oppina muistan yläasteikäisenä urheilijan alkuna aina treenien päättyneen valmentajan käskyyn, menkää kotiin katsomaan salkkareita ja syömään samalla oikein kunnolla. Minähän tottelin molempia käskyjä, ja salkkareita siivitti aina hyvä annos sapuskaa. Tämä oli oikeasti näin jälkikäteen katseltuna mielestäni ehkä parasta ravintokasvatusta (positiivista aivopesua) teinitytöille. Ihan totta. Muutenkin meillä urheilun parissa ruoka oli nimenomaan kova juttu, ja varmasti tälläkin on ollut oma vaikutuksensa positiiviseen ja huolettomaan suhteeseen ruuasta. Joukkueen sisällä oli nimenomaan ”siistiä” syödä, ja kisamatkojen buffet-pöydistä lapattiin lautaset aina kilpaa täyteen safkaa, hah! En tiedä lähtikö se valmennuksesta vai osuiko joukkueeseen vain sopiva kombo erittäin nälkäisiä likkoja, mutta ainakin aika positiivinen itseään kirjaimellisesti ruokkiva oravanpyörä siinä oli vuodesta toiseen kasassa.

Noh, miltä näytti teini-ikäisen Piian ateriarytmi? Tässä sitä nyt tulee:

AAMUPALA

Tätä en skipannut koskaan. Silkkaa parhautta oli, jos jääkaapista löytyi eilisen ruuan jämiä, joita sai imaista aamupalaksi huiviin. Spagettia ja jauhelihakastiketta, makaroonilaatikkoa tai kotikutoista pitsaa. Aijettä. Niillä lähti päivä käyntiin, tai näiden puutteessa usein meni sämpylää mehevillä täytteillä tai jugurttia myslin kera. Kahvinjuonnin jaloa taitoa en tällöin vielä omannut, ja ehkä ihan hyvä niin.

LOUNAS KOULUSSA

Vaikka kaikki kitisivät, että kouluruoka oli pahaa, niin minä mussuttelin menemään. Ruokalan rajoituksia yritin aina rikkoa, ja ylimääräisiä kalapuikkoja piiloteltiin perunamuusikasan alle. Ruoka kuin ruoka, niin minä kyllä söin. Kylkeen vähän leipää tai näkkäriä, niin nälkä lähti. Liikuntalukiossa ruokatunti osui usein omaharjoittelutunnin päälle, joten sinne oli hyvä painella volttituokion jälkeen tankkaamaan kumpu täyteen. Lähipiiri muodostui pääosin urheilijoista, niin eipä samoissa pöydissä kenelläkään vajaita lautasia tahtonut näkyä.

KOULUN JÄLKEEN

Kotiin päästyäni meni ihan mitä vaan, mitä keittiön kaapeista löytyi, ja nimenomaan aika paljon. Parasta oli sulattaa pakastimen kätköistä kokonainen pussillinen äiskän leipomia korvapuusteja mikrossa, ja syödä ne kaikessa rauhassa keittiön pöydän äärellä Aku Ankkaa lueskellen. Monesti tuli kyllä haettua koulun jälkeen läheisestä K-marketista Pirkan suklaapatukoita tai mansikkatäytesuklaalevy ja naposteltua menemään. Ehkä ei parasta välipalavaihtoehdoksi, mutta hälläkö väliä. Pääasia että tuli syötyä. :D

Hanuriin mulla on mennyt kaikki jo yläasteikäisenä. Sukuvikoja, hah!

PÄIVÄLLINEN

Päivällinen oli kotona aina tarjolla, ja nimenomaan mentiin ihan perinteisellä kotiruualla. Meillä syötiin todella paljon perunaa (lue: aina), ja höyrytettyjen pottujen kyljessä oli todella usein parsakaalta ja porkkanaa, ja niitä vedeltiin äiskän kanssa kilpaa ja taisteltiin kattilan viimeisistä paloista. Näiden kyljessä oli usein lihaa tai lihakastiketta, ja salaattikulho iskettiin aina myös pöytään. Usein tuli syötyä myös keittoja. Oli kalakeittoa, kesäkeittoa, hernekeittoa, jauhelihakeittoa ja nakkikeittoa. Äiskä hallitsi näiden salat!

ILTAPALA

Lukioon mennessäni treenit osuivat aina todella myöhälle, ja arki-iltoina treenit olivat aina kello 19.30-22.00. Iltakympin jälkeen pikasuihkun perään kokosin ison tarjottimellisen täyteen ruokaa. Herkkuvoileipiä kunnon täytteillä, jugurttia, mysliä, hedelmiä ja kaakaota. Tämän popsin lähes aina omassa huoneessani katsellen telkkua (koska muut talosssa nukkuivat jo) ja tästä vatsa pyöreänä unille. Silkkaa parhautta. Olenkin aina ollut erittäin tehokas iltasyöjä. Nam!

Piude 16 vee. Makkara on ystävä.

Sapuska-aiheisina muistoina heitettäköön ilmoille, että lukion viereisestä K-marketista sai Maraboun suklaalevyjä usein nipputarjouksena kolme kappaletta kolmella eurolla (say whaat!?). Pakkohan tähän oli aina tarttua, ja ajatus oli joka kerta jalo, kun tuosta satsistahan riittäisi pidemmäksi aikaa. Noh, aika monesti se meni niin, että saman iltana oli jo kaksi minttukrokanttilevyä tuhottu, ja viimeinen imaistiin seuraavana päivänä hyppytunnilla pitkää matikkaa ratkoessa. Heh. Mikä morkkis? Sellaisestakaan ei kukaan tähän aikaan puhunut, ja seuraavana päivänä saatettiin hakea uusi satsi samaisia levyjä. Hups.

Loppusanoiksi iskettäköön, että luojan kiitos olen syönyt jo nuoresta pitäen monipuolisesti ja paljon. Olen myös onnellinen, että olen saanut kasvaa niin ruokamyönteisessä ilmapiirissä niin kotona, koulussa, kaveripiirissä kuin urheiluympyröissä. Tällöin ei todellakaan ole tullut edes ajateltua, että ruuassa olisi jotain ihmeellistä eikä fiksaatioita ainakaan omiin silmiini kenelläkään osunut. Ruokavalioista ei tiedetty, eikä kukaan oikeasti tavoitellut ”kiinteämpää” kroppaa tai vältellyt hiilareita. Luojan kiitos!

Olipa itsellä helppo nuoruus sapuskan puolesta, ja näistä hyvin ravituista teinivuosista on ollut todellakin ihan lyömätöntä hyötyä aikuisiän ammattiurheilupuolelle asti. Score. Jos täällä on nuorempia ihmisiä ruudun takana, niin nyt haarukkaa liikkeelle ja murua ääntä kohti. Syökää sitä ruokaa, ja nauttikaa siitä huoletta. Älkää höynähtäkö kaikennäköisiin ruokahömpötyksiin, ja näin pitkälle minäkin olen päässyt täyttä kotiruokaa mutustelemalla. Syöminen on todellakin jees, ja jos ette muuta selitystä keksi, niin vaikka siksi, että minä sanon niin, hah! :D

Makoisaa ja vatsan täyteistä tiistaita!

Kurkkaa myös: Milloin syömisestä tuli näin vaikeaa?

Edellinen juttuni: Optimoitu treenaaminen vai fiilispohjainen tykittäminen?

♥  SEURAA MINUA  ♥
Bloglovin // Facebook // Instagram // YouTube
Snapchat: piiapajunen