KUN SYÖMINEN JA TREENI AIHEUTTAVAT STRESSIÄ

*Sisältää mainoslinkkejä

syöminen ahdistaa

Ahdistaako omista rutiineista poikkeaminen? Kauhistuttaako tilanteet, joissa omaa ruokavaliota ei pystykään toteuttamaan? Meneekö nuppi aivan solmuun, kun pöpö valtaa, eikä treenille pääse pariin viikkoon? Näistä henkisen puolen asioista on kyselty allekirjoittaneelta ja paljon, ja tänään vähän sohaisen lusikkaani näiden asioiden suuntaan. Haluan ehdottomasti korostaa, että tässä tekstissä en ota kantaa oikeisiin syömishäiriöihin, eikä minulla ole kokemusta näistä.

Mitä enemmän näihin aiheisiin olen blogissani uppoutunut, sitä laajemmin omiin silmiini paljastuu totuus oman mussuttelukuplani ulkopuolelta. Okei okei. Suomessa kärsitään lihavuusepidemiasta. Samaan aikaan kuitenkin on kasvava määrä toista ääripäätä, jossa hyvinvointia ja vähärasvaista kehoa tavoitellaan pahoinvointiin ja uupumukseen asti. Terveellinen ja hyvinvoiva elämäntyyli? You wish. Jos ei nyt ihan syömishäiriöön asti olla monien osalta päästy, niin ainakin ollaan päästy siihen, että syöminen ahdistaa ja treenistä on tullut pakkopuurtamista, josta joustaminen voi pistää vintin aivan umpisolmuun.

Miten tästä kuviosta pääsisi pois? Se tietty on helpommin sanottu kuin tehty, eikä kenellekään tuskin voi sanoa mitään raamattuun iskettyä ratkaisuehdotusta tähän. Jokainen miestä täällä maapallon päästä käpöttelevistä jalkapareista on yksilö, ja omat ajatuskaaviot ja aivosolujen toiminta on muodostunut oman kokemusperänsä pohjalta. Jotain pähkinää voisin kuitenkin tarjota purtavaksi, vaikka mikään psykologi en olekaan.

syöminen ahdistaa

Ehkä ihan ensimmäiseksi jokaiselle näiden (tai ihan minkä tahansa muidenkin) haasteiden kanssa painivien suosittelisin antamaan itselleen pientä armoa. Jokainen meistä kun on vain ihminen, eikä erityisiä supervoimia ole tuskin kellään. Meistä jokainen kohtaa elämässään kaikenlaista kuraa, välillä ryssii asioista ja jokaisella meillä on myös ne henkiset haasteensa. Se on ihan okei, ja kuuluu elämään. Kun antaa hieman liekaa itselleen, ja pääsee itsensä soimaamisesta irti, voi monikin asia muuttua jo valmiiksi hieman helpommaksi. Ei tarvitse olla täydellinen, vaan saa olla hieman tai enemmänkin rosoinen. Ihan kuten kaikki muutkin, vaikka nämä harvalla ulospäin näkyykään. Häpeää ei siis suotta tarvitse kantaa siitä, että on vain ihminen.

Olen itse saanut erään henkisen valmentajan luennolla ehkä parhaimman vinkin koskaan. Kun alkaa ahdistamaan ja stressaamaan, heitä itsesi sohvalle. Hengitä syvään ja kuuluta mielessäsi, että nyt kaikki ahdistus ja stressi tänne vaan! Antaa  tulla vaikka kasapäin, ja tässä meitsi lojuu ottamassa sitä avosylin vastaan. Eli jo ihan se, että ottaa sen takaraivossa surraavan ahdistuksen ja stressin vastaan täyden blokkaamisen ja maton alle lakaisun sijaan, voi jo tehdä ihmeitä. Näin niitä on edes käytännössä mahdollista käsitellä, ja edes pikkuisen helpompi saavuttaa ymmärrystä itsestään. Miksi niitä tuntee? Mikä omaa ajattelua ja käytömallejaan ohjaa?

Kehittyäkseen haluamassaan asiassa on usein jouduttava poistumaan sieltä kuuluisalta mukavuusalueelta ja kokeiltava ottaa rohkeasti askel sinne oi-niin-kaamealle epämukavuusalueelle. Tämä toimii usein myös niin fyysisessä kuin henkisessä harjoittelussa. Tylsästi sanottuna, on siis vain ensin uskallettava koettaa, ja katsoa mitä käy. Yleensä seuraamukset eivät olekaan niin tuhoisia, vaan päinvastoin. Vihdoin, kun uskaltautuu ottamaan pienen loikan pois sieltä vanhojen tapojen ympyrästä, voi huomata, että perskules, tämähän toimii.

syöminen ahdistaa

Pienillä muutoksilla edeten ja huomaten, ettei homma olekaan niin fataalia ja pienistä jutuista kiinni, voi haalia kokoon lisää rohkeutta ja itseluottamusta siihen, ettei hommat kaadu kokoon, vaikka antaakin vähän liekaa itselleen. Elämä saati syöminen ei tosiaankaan ole niin vakavaa, ja juurikin hiljaa edeten on usein paras tapa edetä kohti tasapainoa, eikä koko hommaa tarvitse saati kannatakaan pistää kerralla uusiksi. Näin pysyy vinttikin muutoksessa mukana, kun on sopivasti prosessoitavaa kerralla. Pieni haukku on helpompi niellä.

Otetaan käytännön esimerkki. Treenaat kuusi kertaa viikossa aivan jäätävällä teholla, ja syömisesi on tarkkaan laskettua. Et uskalla vähentää treenimäärää saati lisätä ruokaa, vaikka tulokset ovat junnanneet jo jonkin aikaa, ja olo on henkisesti ja fyysisesti uupunut. Ruuan lisääminen tai kulutuksen vähentäminen tarkoittaisi päässäsi auttamatta lihomista, joten eihän sitä nyt voi lähteä toteuttamaan. Ajatus rutiinien muokkaamisesta ja enemmän syöminen ahdistaa. No mitä tässä voisi harkita tekevänsä?

Kuppia ei tarvitse keikauttaa kerralla kumoon ja pistää elämää risaiseksi, vaan pienellä siirrollä lähteä totuttelemaan itseään ja etenkin sitä päänuppia siihen, että asioita voisi tehdä toisinkin. Yhden viikoittaisen treenin pois pudottaminen ja pikkusiirrolla ruokavaliota rentouttaen voidaan päästä jo älyttömään hyvään alkuun. Kovasti ahdistuneelle tämä voi olla jo iso loikka parempaan suuntaan. Kun pystyy itse käytännössä toteamaan, että kappas kepposta, eihän tässä kuinkaan käynyt, niin tämä luo itsevarmuutta ja luottoa mahdollisia seuraavia askeleita varten. Tämänkaltaiset muutokset, jotka ennen ovat merkinneet vain manaatiksi muuttumista, eivät tuhonneetkaan yhtään mitään, vain loppupeleissä toivatkin erittäin positiivisen lopputuleman, saavat innostumaan.

Usein nämä siirrot, joita eniten pelätään, tuovatkin juuri päinvastaisen tuloksen. Liiallisen treenimäärän vähentäminen ja sapuskamäärien nostaminen vähänkään järkevämmille sfääreille käynnistääkin jumittuneen aineenvaihdunnan ja väsähtäneen kropan. Kroppa lähtee muokkautumaan silmissä, lihaspaineet kasvavat kun hiilaria löytyy enemmän koneesta, pihvi alkaa pyöristyä ja kroppa ihan tiivistyy silmissä. Treenitehot kasvavat, tulokset paranevat, palautuminen tehostuu, treenimotivaatio nousee uusiin sfääreihin sekä potkua ja intoa alkaa löytymään arjestakin kummasti enemmän. Enää ei kiukutella poikaystävällekään ja flunssakierrekin selätetään. Trust me, näitä on meinaan nähty, eikä ihan vain yhtä kertaa. :D

syöminen ahdistaa
Puma-paita: TÄÄLTÄ* // Saumattomat trikoot: TÄÄLTÄ*

Itsensä hyväksyminen vikoine kaikkineen voi olla aika terapeuttinen tilanne, eikä kenenkään tarvitse oikeasti olla täydellinen tai edes pyrkiä siihen. Jokaisella meistä on omat pienet (tai isotkin) vikamme, joten turha siitä on itseään läksyttää. Hyväksy siis rohkeasti se, että on ihan okei, jos kuppi menisikin välillä nurin. Kokeile rohkeasti astua myös sinne epämukavuusaluelle, ja ota ne epämiellyttävät tunteet avosylin vastaan. Kaiken ei tarvitse mennä nappiin heti ykkösellä, mutta jokaisesta pienestäkin siirrosta saa ja kuuluukin olla ylpeä sekä repiä sitä iloa irti. Pienistä puroista kasvaa helposti iso virta, joten nyt ripaus rohkeutta, uteliaisuutta ja positiviista itsepuhelua kehiin, niin kyllä se kuules siitä. Ja muista, että sinäkin olet vain ihminen. <3

Rohkeaa viikonvaihdetta joka kupoliin!

Vilkaise myös:
Miten päästä eroon kitukaloreista ja säästöliekistä?
& Jos te kiinteytymistä tavoittelevat naiset vain söisitte

Edellinen juttuni:
Mitä päälle? 9 x täydellinen neule

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen

SOME EI OLE PAIKKA KAIKELLE JA KAIKILLE

Some. Se sekoittaa nykyään yhden jos toisenkin päätä tavalla tai toisella. Se sisältää paljon väärää informaatiota ja kiillotettua elämää sekä luo tarpeettomia paineita ja ahdistusta. Somessa on kuitenkin niin paljon hyvää. Se voi tuoda laajan maailman yhteen, avata laajempaa elämänkatsomusta, tarjota inspiraatiota, motivoida ja tuoda ihmisiä lähemmäksi toisiaan. Se mahdollistaa nykypäivänä paljon enemmän, kuin sitä paljaalla silmällä ehkä moni huomaakaan. Toki tämäkin niin hyvässä kuin pahassa.

On se some vaan jännä paikka. Mitä siellä sitten kuuluisi olla? Mikä on somessa oikein, ja mitä sinne kuuluisi jakaa? Mikä siellä on todellista ja mikä ei?

Täällä omassa blogissani ja Insta-feedissäni ei kovinkaan usein koreile muita ihmisiä. Miksi? Häpeänkö heitä? Eikö minulla ole ystäviä? Enkö arvosta näitä rakkaita ihmisiä, ja olenko niin itsekäs ja huomionhakuinen, että postailen julki lähinnä omaa lärviäni päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kyllä. Juuri näinhän se menee.

some huijaus

Mitä pidempään ja mitä syvemmin olen somen parissa touhunnut, niin sitä vähemmän olen omissa kanavissani keskittynyt itselleni tärkeisiin ihmisiin ja niiden esille tuontiin. Ai miksi? No siihen on montakin syytä. Seuraajamäärät kun ovat lisääntyneet, niin en halua sinne väkisin kaikkien lärvejä tunkea. En tahdo, että läheiseni joutuisivat epämiellyttävään tilanteeseen, jossa he joutuisivat jännittämään kanssani jatkuvasti tai edes välillä sitä, että päätyykö heistä ja heidän touhotuksestaan jotain ”koko kansan” nähtäväksi. Kaikki kun eivät sitä halua, ja jokainen voi toteuttaa tätä halutessaan ihan omien sometiliensä kautta.

Toisekseen, mitä enemmän aikaa ”joudun väkisin” viettämään läppärin, kameran ja puhelimen kanssa pitkät päivät, niin sitä vähemmän haluan tuhlata sitä kaikkein parhainta ja antoisinta aikaa enää näissä kanavissa. Haluan olla läsnä. En somessa.

Mitä pidemmälle tällä planeetalla on päässyt pötkimään, niin sitä tärkeämmäksi ja korvaamattomammaksi tuon ihan oikean ja todellisen elämän somen ulkopuolella. Siinä ovat ne minulle tärkeimmät ”seuraajani”, ja ne, keitä minä haluan ”seurata”. Ihka elävänä. Sellaisina kuin he oikeasti ovat. Omien silmieni edessä. Niin, että kuulen heidän puheensa, naurunsa ja välittömän reaktionsa muina kuin kirjaimina sekä emojeina puhelimeni näytöltä. Se todellinen halaus ja lämmin tervehdys lämmittää paljon paljon enemmän kuin se tykkää-näppäimen painallus.

Koen myös, että haluan pitää ne tärkeimmät hetket pääosin yksityisinä ja intiimeimpinä. Vaikka niissä ei olisi mitään salattavaa (vaan päinvastoin), niin koen sen jotenkin merkitykselliseksi, että saan kokea ne ihan itse ja jakaa ne vain lähimpien ihmisteni kanssa. Se tekee tilanteesta itselleni jotenkin arvokkaamman. Sellaisen, jota haluan vaalia. Parhaimmat asiat kuuluvat näihin hetkiin ja siinä olevien ihmisten välille. Ei kaikille ja jokaiselle kurkistelijalle.

Silloin tietää olevansa tärkeiden asioiden ja parhaimpien ihmisten seurassa, kun unohdat aivan täydellisesti koko puhelimen ja somen olemassa olon. Näin minulle kävi juuri toissailtana, ja siinä ihan todellisessa ja käsinkosketeltavassa seurassa oli sitä jotain. Ei paineltu virtuaalinäyttöjä, paineltu peukkuja tai siirrelty virtuaalirahaa. Pelattiin ihka oikeaa lautapeliä puisin pelinappuloin, reagoitiin aidosti siinä hetkessä huvittavilla vastapuolen solvauksilla ja nauraa hörötettiin kaikki saman pöydän äärellä.

some huijaus

Vaikka minä itse toimin pääsääntöisesti näin, niin en näe siinä mitään paheksuttavaa, että joku muu toimii aivan päin vastoin. Jollekin toiselle hetkestä voi tulla vieläkin arvokkaampi, jos sen saa jakaa myös niille, ketkä eivät paikalle päässeet. Jokaiselle meistä somella (kuten kaikella muullakin elämässä) on oma merkityksensä, ja jokaiselle sallittakoon tapa ajatella siitä ja käyttää sitä, kunhan sillä ei tahallisesti haluta ketään satuttaa. Eihän sekään tietty kiellettyä ole, mutta mitäpä sillä ihan oikeasti saavutetaan.

Somessa ei tarvitse yrittää todistella yhtään mitään tai olla yrittää jotain mitä ei ole. Sinne ei kuitenkaan tarvitse tuoda ihan kaikkea itsestään, mutta se ei silti tee siitä epäaitoa ja teennäistä saati tarkoita, etteikö niitä asioita silti olisi. Ethän sinäkään kadulla tuntemattomille kerro kaikkia henkilökohtaisia asioitasi tai jaa perheesi yksityisasioita edes hyvän päivän tutuille. Silti niitä kuitenkin sinulta löytyy.

Some ei minusta ole oikea paikka pönkittää itseään ja omia ajatuksiaan. Somen ei pitäisi ohjailla kenenkään elämää tai määrittää ketään. Ollaan oikeassa elämässä oikeasti sellaisia, keitä olemme, ja annetaan somen olla vain some.

Todellista ja läheisyyden rikasta joulun aikaa! <3

Tsekkaa myös:
Kun some viilaa linssiin ja rajusti
& Mikset pidä sormusta? Vaihdanko sukunimeä?

Edellinen juttuni:
Onks pakko välttää jouluähky, jos ei taho?

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen