156cm / yli 60kg – ELI TASAN SOPIVAN PAINOINEN

sopivan painoinen

Sopivan painoinen? Paino tuntuu olevan valtaosalle naisista yllättävän suuri asia. Päivä voisi pamahtaa käyntiin aivan täydellisesti ja peilistä saattaisi tuijotella takaisin aivan upea ilmestys. Bad hair daystä ei ole tietoakaan ja lempifarkut tuntuvat korostavan pakaraa kuin valettu. Kunnes. Nainen menee ja astuu vaa’alle. Kilon verran lisää. Ei jumankekka ja jumalan pyssyt. Siinä on piru irti samantien, ja se upea peilikuva pirstaloituu karmeaksi manaatiksi sekunnin sadasosassa. Vatsassa asti tuntuu muljahdus, kun digitaalinäytön ruuduille pamahtaa se pahin painajainen.

Itsekin olen hämmästellyt viime aikoina painoani. Se kun tuntuu olevan suhteellisen korkea, jota se on kyllä aina ollut kisakausien ulkopuolellakin. Siinä ei siis mitään uutta. Kuitenkin se, mitä peilistä takaisin katsoo ja miten vaatteet käyttäytyvät hipiäni pinnassa on kuitenkin tähän suhteutettuna hieman hämmentävää. Miten pituuteensa (sata-viiskyt-kuus) nähden näin painava nainen voi näyttää tältä, kun ei se ennen ole samalta näyttänyt. Toki vuosi vuodelta se on urheilun myötä muuttunut, mutta jopa vuoden takaiseen se tuntuu olevan melkoisen eri luokkaa. Onko muutos sitten mielessäni, vai onko sitä kehitystä tullut siitäkin huolimatta sen verran, vaikka treenivuosia on alkaa olemaan jo takataskussa ja välissä on painettu vielä aika alhaisissa rasvoissa. Never know, mutta mitäpä sillä toisaalta väliä.

Itse aikoinaan kun sain ensimmäisen nimenomaan lihaskasvuun (ei siis kiristelyyn) tähtäävän ravinto- ja treeniohjelman, kävi siinä niinkin hassusti, että paino pomppasi parissa kuukaudessa ylöspäin pattiarallaa 4-5 kiloa. Jännä juttu siinä kuitenkin oli, että ensimmäistä kertaa esiin pamahti myös pyöristyvä olkalihas ja sikspäkki alkoi nousta pintaan. Toki olisin voinut ignorettaa peilikuvan, ja hukuttaa itseni ja henkilövaakani katkeriin kyyneliin, mutta itsehän olen aina omistanut siinä mielessä kieroutuneen mielen, että riittävä (ja jopa kasvava) paino on etenkin urheilijalle ylivoimaa.

Jo yläasteella olin fiilareissani siitä, että painoin enemmän kuin päätä pidemmät luokka- ja joukkuetoverini. Tällöin ei myöskään oltu kuultu fitnessistä, kukaan ei tavoitellut netistä kotitreeniohjelmilla pyöreää pakaraa eikä naisia juuri nähty kasvattamassa pyöreitä olkapäitä kuntosalin puolella. Ei nähty minuakaan. Halusin vain olla hiton kova urheilija omassa kasvattilajissani.

Näkemystäni ulkonäöstäni saati itsestäni ei silloin määritellyt kehoni rasvan määrä, ja esimerkiksi seiskaluokan alusta kasiluokan alkuun olin vetäissyt vaa’an päälle arviolta noin kahdeksan kiloa ilman, että vertikaalisuunnassa puiden latvoja (saati edes niitä alimpia oksia) kohti kurkotettu juuri yhtään tehokkaammin. Musta tämä oli vain ihan älyttömän siistiä huolimatta siitä, että paino toi mukanaan myös sitä rehellistä laardia ennen niin rääpälemäiseen pikku-Piiaan. Väliäkös sillä, kun urheilupuolella tulosta paukkui niin taitojen kuin ominaisuuksienkin puolella. Olin siis juuri sopivan painoinen. Silloinkin.

Tilanne on ympäristön puolesta muuttunut jonkin verran nykypäivään mennessä, mutta se ei ole muuttunut mihinkään, että musta on edelleen siistiä ”painaa paljon”. Muutama vuosi taaksepäin jopa yritin kisakauden ulkopuolella huvikseni saada 65 kiloa rikki, mutta piru vie, kun jäi puolesta kilosta kiinni. Toki kauemmaksi tämä jäi Joonaksen ja mun vedosta, että kumpi rikkoo markan rajan (100kg, muahahahaa) eka, ja otin myös tässä sitäkin karvaamman tappion. Ehkä ihan hyvä niin. :D

Tähän väliin haluan vielä nostaa esiin yhden ulkonäöllisen esimerkin alla olevien kuvien avulla. Sama hetki, eri asento. Toisessa paistavat vatsalihakset, ja ekassa havaittavissa jopa orastavaa alavatsapömppöä (vatsakontrolli, omg). Toisessa korostuvat keskivartalon kaaret, ja ensimmäisessä ei juurikaan. Ylemmästä voi bongata kaikkien naisten vihaaman kainalomakkaran (siis ääks!) ja toisessa taas ei. Molemmista kuvista tykkään ihan älyttömästi, mutta tiedän, etteivät todellakaan kaikki naiset (ihan saletti) kelpuuttaisi näistä ylempää. Mulle kyllä kelpaa, koska se yhtä lailla aito minä.

sopivan painoinen sopivan painoinen

Paino ei kerro sinusta mitään. Usko pois. Vaakalukema ei ole vakava asia, vaan sen nousu (etenkin urheilevalla) voi olla toisinaan jopa oikeasti todella mahtava juttu. Siis kuinka helmeä, että kun on pistetty treenirintamalla ranttaliksi, niin saavutettu lisäpainohan on ihan ykköstä! Toki kaikissa urheilulajeissa liika kehonpaino voi näyttäytyä suorituksen puolella heikentävänä tekijänä ymmärrettävästi, mutta monilla sopiva positiivinen massan nosto voi taas kompensoida suorituskykyä muuta kautta, jolloin (lajissa mitattava ja ratkaiseva) tulos kuitenkin jää vain ja ainoastaan plussan puolelle. Onhan näitä hei nähty ja kuultu, ja joukostakin eroava urheilija voi olla juuri sopivan painoinen omassa lajissaan.

Pakko myös korostaa, että paino ei ole millään tavalla verrannollinen asia toisten ihmisolentojen kesken. Yli 60 kiloa ei minusta ole naisihmisellä yleisesti ottaen todellakaan paljon ja varsinkaan yhtään tätä 156 senttistä kääpiötä pidemmille, vaikka tuo 60 kilon raja tuntuu pituudesta huolimatta olevan monille suorastaan silmiä verestävän punainen vaate. Häh, miksi sen pitäisi olla? Paina sen verran kuin painat ja vaikka sen 80 kiloa, ja that’s it.

Vuosia sitten yli 60 kiloa olisi ollut minulle suorastaan utopistinen tila, ja luulin rikkovani sen ensimmäisen kerran vasta jonain päivänä siunatussa tilassa. Tässähän kävi kuin kävikin toisin, ja onhan se vaan hiton siistiä kerryttää painoa. Kaikki kerryttämäni ei to-del-la-kaan ole ollut siis pelkkää pihviä, vaan kyllähän sitä laardiakin on rohmuttu aina säännöllisin väliajoin, ja olen rehellisesti ylpeä jokaisesta rasvasolusta ja venyneestä persposkieni neliösentistä.

Tiivistettäköön agendani ytimekkäästi loppuun: Jos olet pidät itsestäsi huolta ja voit hyvin, niin olet melko saletisti juuri sopivan painoinen. Boom!

Painokasta keskiviikkoa!

Tsekkaa myös:
Tavoitteena painoindeksi: lievästi liikalihava
& Voiko olla fit, vaikka kropassa olisi läskiä?

Edellinen juttuni:
Sukunimeni nyt? Vihkisormus ja hääpukuni?

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen

SUKUNIMENI NYT? VIHKISORMUS JA HÄÄPUKUNI?

*Sisältää mainoslinkkejä

Millainen vihkisormus nimentöntäni koristaa? Millaisella hääpuvulla alttarille asteltiin? Mikä on sukunimeni nyt? No näitähän on luonnollisesti kyselty, ja näistä kiperän kuumottavista asianhaaroista ajattelin hieman valottaa täällä sitten teitäkin, kuten jo eilen täällä lupailin. ;)

HÄÄPUKU

Morsiuspukua kerkesin jo vilautella Instagramissani eilen illalla kokonaisuudessaan, ja ne ketkä Snapchatin (piiapajunen) puolella minua olivat jo entuudestaan seuranneet ovat ainakin jotain tuosta sydämeni vieneestä puvusta nähneet. Toki varsinaisesta häälookista ovat kuvatodisteet vasta käsittelyn puolella hääkuvaajalla, joten saatte tyytyä vielä tässä vaiheessa morsiusliikkeen sovituskuviin viime syyskuulta. Hääpukua nuuskimaan mennessäni olin varautunut tekemään aika suuriakin kompromissejä, sillä kun tämä vartalo ei muodoltaan ehkä perinteisemmästä päästä.

Haaveni olkaimellisesta morsiuspuvusta olin jo viskannut roskakoriin, sillä erästä olkaimellista pukua aiemmin sovittaneena olin joutunut toteamaan karvaan kohtaloni. Vaikka puku istuisi kauniisti päällä, ei juhlapukujen joustamattomat materiaalit ja olkaimet anna minkäänlaista mahdollisuutta nostaa paritkin pihvipeijaset läpikäyneitä olkapäitä juuri mihinkään. Kunnes. Janina vetäisi kaason roolissa morsiusliikkeessä napakympin, ja bongasi liikkeen ainoan kaulaanpäin kapenenevan olkainleikkauksen. Boom!

Näin jälkikäteen kiitän kohtaloa ja Janinaa siitä, että vältyin joutumasta tyytymään olkaimettomaan pukuun, jossa olisi kyllä jäänyt juhlapäivän pikkutuntien krebaaminen ja soolot aika paljon vaisuimmaksi (tai vaihtoehtoisesti hääkansa olisi nähnyt lukuisia kertoja vilahtavia tissejä). Lisäksi kun tuo ruoka ja hiilihapollinen juotava tuppaa allekirjoittaneelle maistumaan, oli tuo puku myös siinä mielessä napakymppi ja taivaan lahja, sillä mahdollinen turvotus tai pyöreä vatsakumpu ei paistanut puvussa mitenkään läpi, vaikka kuinka olisi pullistellut (luonnollisesti tämän testasin). Paras puku mulle ikinä! <3

vihkisormus
Syyskuussa, jolloin sanoin ”yes to the dress”

SUKUNIMI

Loikataanpa sitten siihen kovasti kyseltyyn sukunimiasiaan. Itseänikin tämä kysymys kuumotteli pitkään, mutta loppupeleissä päätös oli meille molemmille osapuolille aika selkeä ja helppo. Tämä likka siis porskuttaa edelleen omalla syntymästä asti tottelemalla sukunimelläni, ja toki mieskin edelleen sillä omallaan. Piia Pajunen nimenä ei ole siis kuollut saati kuopattu, vaan sillä mennään ainakin toistaiseksi. Jos asia jää jostain syystä itseäni kaduttamaan (en usko, mutta never know), niin ainahan sen voi jäljestä päin myöhemmin vaihtaa vaikka 5- tai 10-vuotishääpäivän kunniaksi tai joskus aikanaan siunaantuvan jälkikasvun ristiäiskemuissa.

Miksi pidin oman nimeni? Tässähän ollaan meidän yhteisellä taipaleella menossa jo toisen vuosikymmenen puolella, joten en koe, että olisin omalla kohdallani tarvinnut puolisoni nimeä enää tätä vahvistamaan. Toisaalta ajatus yhteisestä nimestä kyllä olisi ollut aika kutkuttava ja romanttinenkin, ja pariinkin otteeseen päädyin pohtimaan, josko sittenkin lähtisi tuo sukunimi vaihtoon. Kuitenkin karkeasti arvioituna joka kerta noin 30 sekunnin jälkeen muutosta vintillä suunnitellessani aivosoluni löysivät tämän sähläämistä ja elämän kompleksisuutta vierastavan naishenkilön Akilleen kantapään. Se rumba, jonka olisi joutunut kaikenmaailman korttien, passien, sähköpostien ja muiden nimelläni kulkevien asioiden, tositteiden, nettikauppatunnusten ja tietokantojen uusimisessa pärryyttelemään läpi kypärä solmussa sai minut joka kerta toisiin aatoksiin (eli järkiini). Valitsin siis helpomman, hah! :D

VIHKISORMUS

Ja heitellään tässä sitten se kolmas olennainen aihepiiri kehiin, eli se vihkisormus. Tuo hopeinen killutin on varmaan vilahdellut moneen otteeseen Snapchatin ja InstaStoryn puolella, mutta lähikuvia en siitä ole välttämättä sinne tujauttanut, joten tättärää, tässä niitä nyt tulee! Tämän sormuksen osalta menin ensimmäiseen liikkeeseen tutkailemaan tarjontaa, ja noin viidessä minuutissa löysin tämän, jonka tiesin osuvan ja uppoavan. Luulin alunperin haluavani sileämmän version yhdellä yksinkertaisella timangilla, mutta heti ensi kokeilulla tajusin, että tuo aiemmin rohmuamani pelkistetyn kihlasormuksen kyljessä sellainen näytti, noh, raskaalta ja kököltä. Tuo vihkisormus osui heti silmään, ja tiesin löytäneeni sen oikean. Score.

vihkisormus

Vaalea neule: TÄÄLTÄ* // Stretch-farkut: TÄÄLTÄ* // Valkoiset tennarit: TÄÄLTÄ*

Toki näin lopuksi haluaisin muistutella, että ihan kaikkia asioita en tule blogissani saati muissakaan kanavissa jakamaan. Kysymyksiä pamahtelee monistakin asioista, mutta jokaisella meillä täällä planeetalla tallaavalla on oma yksityisyytensä, ja kunnioitettakoon sitä. Toki ihmisiä kiinnostaa aivan luonnollisesti monetkin asianhaarat ja yksityiskohdat myös muiden elämissä (minua ainakin, sitä ei käy kieltäminen, hah!), mutta jokainen päättäköön mitä itse haluaa muille kertoa. Vaikkei suurimmassa osassa olisikaan mitään salattavaa saati arkaluontoista, niin koen jotenkin arvokkaaksi myös säilyttää jotain asioista vain omalla itselläni ja niillä läheisimmillä ihmisillä. <3

Häistä ja kaikesta tähän liittyvästä kyllä tulee vielä myöhemmin lisää postauksia blogiin (ja tubeen, woohoo), mutta ydinasia tämä ei tällä saitilla toki ole, joten no worries. Hää- tai parisuhdeblogiksi tämä ei ole muuttumassa, mutta sopivana mausteena näitä silti pamahtelee. Huomiseen siis, sillä meitsillä on asiaa kuin Karpolla pienen lomailun jäljiltä, joten tämä tietää rankkoja aikoja näppikselleni, mutta mukavaa porinavirtaa blogissa ulos lykättäväksi!

Mehevää alkuviikkoa! Jau!

Vilkaise myös:
Meidän parisuhteen erikoiset faktat
& Nyt se tapahtui – Kosinta!

Edellinen juttuni:
Naimisissa – Huhheijaa, mitkä häät!

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen